Sairastelua ja pohdintoja

Eilinen ja tää päivä on mennyt flunssaista lasta hoitaessa ja samalla mieleen on herännyt monenlaisia seikkoja koskien sairaanhoitojärjestelmäämme, joka on mielestäni loistava. 

Meillä kullannuput sairastavat äärimmäisen vähän verrattuna moneen tuttuun lapsi perheeseen. Esikoisen ollessa vauva ja erittäin itkuinen sellainen tuli usein kuskattua kiljukaula lääkäriin, sillä olin sata varma että sellainen parkuminen ei voi olla normaalia. 

Helmikuussa 2008 pieni tyttäreni oli kuumeessa ja hyvin itkuinen ja minä hyvin väsynyt ja epätoivoinen ja raahasin lapseni jälleen lääkäriin ja sainkin helpotusta omaan tuskaani kun lääkäri totesi lapsella korvatulehduksen ja kirjoitti ensimmäisen antibioottikuurin. 

Ehdin antaa lääkettä vain yhden kerran kun pikkuinen alkoi ripuloida rajusti sekä lopetti syömisen ja juomisen. Vuorokauden kuluttua olimme nesteytykseassä ja tällöin toinen lääkäri tutki korvat ja totesi niiden olevan täysin terveet. 

Antibioottiripuli oli diagnoosina ja siitä selvittyämme pääsimme kotiin. Syynä lapsen karjumiselle oli ollut hampaiden tulo.( näin ainakin jälkikäteen ajateltuna ja viisastuneena) 

No korvatulehdus diagnoosin jälkeen oli kuitenkin käytävä jälkitarkastuksessa ja vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt jättää väliin. Taas eri lääkäri jonka mielestä lapsen korvat ovat edelleen tulehtuneet ja toinen tärykalvo ei liiku. Yritin selittää lääkärille etten haluaisi antibiootteja, jonka seurauksena lääkäri vaakutti että antibioottiripuli on äärimmäisen harvinainen ja tuskin toistuu, voisimme kokeilla eri antibioottia ja että hoitamattomana lapselta voisi mennä kuulo. 

Ihmettelin hetken sillä eihän kullanuppumme vaikuttanut kipeältä, mutta nuorena ja suht tuoreena äitinä en todellakaan halunnut lapsestani kuuroa ja otin reseptin kauniiseen käteeni, marssin apteekkiin. 

Valitettavasti sama toistui, jälleen ensimmäisen lääkkeen annon jälkeen lapsi alkoi ripuloida ja kuivui, sillä ei suostunut juomaan. Nesteytyksessä olimme jälleen. No selviydyimme ja olimme saaneet ohjeistukseksi seurata korvia sekä jälkitarkastus aika olisi kuukauden päästä. 

Kokonaisen kuukauden lapsi oli terve ja marssimme jälkitarkastukseen jossa oli vastassa sama lääkäri kuin edellisellä kerralla. Diagnoosina oli kummankin korvan tulehdus. 

Tällä kertaa mietin mielessäni että en taatusti antaisi lapselleni mitään lääkkeitä. Sain reseptin ja jälkitarkastus ajan, tällä kertaa hain lääkkeet mutta en antanut niitä, tiedostin riskin kuuroutumisesta mutta en ollut valmis viikkojen valvomiseen.

 Jälleen tuli aika mennä jälkitarkastukseen ja tuttu nainen odotti meitä. Nainen kyseli vointia ja tarkasti korvat, tällä kertaa ne vaikuttivat oikein terveiltä, jonka jälkeen kerroin lääkärille että en ollut antanut määrättyä lääkekuuria. 

Olisittepa nähneet lääkärin ilmeen sain saarnan siitä mitä olisi voinut käydä ja että lääkärin määrämät lääkkeet tulisi antaa. Lopuksi lääkäri änkytti kuinka korvatulehdukset voivat joskus parantua itsekseen. 

Hah tämän episoidin jälkeen meidän huushollissa on antibiootit pysyneet apteekissa. Toki annan lapselle antibiootteja jos ne ovat oikeasti kipeitä, mutta olen myös oppinut sen että lapset ja etenkin vauvat voivat itkeä muutenkin, eikä aina tarvitse olla jokin asia huonosti.

Tiedän useita vanhempia jotka kuskaavat lapsensa lääkäriin milloin mistäkin syystä ja heidän lapsensa ovat korvakierre lapsia ja ties mitä.

Nämä lapset ovat syöneet ensimmäisen vuoden aikana antibiootteja enemmän kuin moni aikuinen koko elämänsä aikana. Entä sitten kun he sairastuvat oikeasti? Tehoavatko lääkkeet?
Mitä lukuisat antibiootti kuurit tekevät lapsen omalle puolustusmekanismille saatika suolistolle?

En missään nimessä ole antibiooteja tai muita lääkkeitä vastaan ja ymärrän myös lääkäreiden syyn lääkkeiden määräykseen, onhan se vaikeaa sanoa vanhemmalle, joka huolesta soikeana tulee vastaanotolle hakemaan syytä siihen miksi oma piltti vain rääkyy, että ei teidän pikku Pirkkoa mikään vaivaa. 

Kenties vanhempi on jo tehnyt oman diagnoosinsa internetin ihmeellisten hakukoneiden avulla ja olisi kamalaa poistua vastaanotolta ilman minkäänlaista selitystä.

Olen itsekkin syylistynyt kyseiseen turhanpäiväiseen päivystyksessä ramppaamiseen ja vain kerran joutunut lähtemään kotiin tyhjin käsin. Tuolloin vei itkevän lapsen taksilla päivystykseen kun se oli karmaisevalla tavalla rääkynyt pää punaisena jo pari tuntia, no tyttö nukahti taksiin ja  heräsi vastaanotolla, aukaisi silmänsä ja leväytti virolaiselle lääkärimiekkoselle leveän kauniin hymynsä. Lääkäri vilkaisi lasta, tutki hetken ( jonka aikana tyttö nauraa räkätti) ja totesi hymyillen lapsen olevan täysin terve. Kyllä hitusen nolotti mutta tulipahan käytyä. Lapsen diagnoosi oli siis yliväsymys heh! Voi meitä äitejä ollaan me vaan hassuja yritetään silti pitää maalaisjärki kädessä kun hoidamme pieniä kullanuppujamme.
Onneksi terveydenhoitomme on melkeimpä ilmaista hah haa palaillaan.