Yöllisiä mietteitä

Viime viikot ovat suoraan sanoen olleet syvältä.

Kaikki ovat olleet kipeinä ja eritteiden määrä huushollissa on ollut sekavan kirjava ja runsas.

En toivo tälläistä edes pahimmalle viholliselle yök!

Onneksi tilannetta helpottamaan saapui jälleen rakas anoppi, joka auttoi jälleen pelkällä läsnäolollaan perheemme arkea.

Joulu, tänä vuonna voimme kysyä mikä se sellainen on? Jouluvalmisteluja ei tehty vaan kokosimme hätäsesti muovikuusemme johon lapset räkäsine käsineen ripustivat koristeita, jouluruuaksi paistoimme toki kinkun vaikka laatikot jäivätkin kauppaan, hyvä niin sillä perheessämme ei löydy tällähetkellä yhtään maku tai hajuaistin omaavaa henkilöä ja muutamalla tavara tulisi pihalle yhtä nopeasti kuin meni sisäänkin,joten se ruokailuista.

Puhumattakaan siitä että joku haluaisi tulla viettämään meille joulua, no joo täytyisi olla aika uhkarohkea tyyppi.

Kolmena yönä olen herännyt siihen kun joku on oksentanut naamalleni, ja pesukone on pyörinyt yötä päivää. Aah niin rakkaat lapset ja ihana joulu. 

Mutta onneksi ei enää ole vuottakaan kun on taas joulu, joten sitä odotellessa!

Puhelimen arkistoista löytyi viikon takainen teksti:

Täällä taas valvotaan pikku Lotan kanssa, unta häiritsee tällä kertaa kuume.

Luovutin tunti sitten, tunnin nukuttamis yrityksen jälkeen, ja keitin pannullisen kahvia.
Oishan sen Sunnuntai päivän voinut toisinkin viettää, mutta minkäs teet.
Tiedän että valinta on omani en vaan pysty enkä jaksa nukuttaa lasta silmät ristissä useampaa tuntia.
Tälläiset yölliset valvonta hetket saavat jälleen miettimään omaa roolia äitinä.
Millainen äiti minä olen? Ja miksi minä olen juuri tälläinen äiti.
Koen olevani äiti joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta, koen olevani jokseenkin huono pitämään kuria johtuen ehkä omasta lapsuudestani.
Olen äiti joka kasvattaa lapsensa ilman turhia paineita, usealle termi vapaakasvatus on tuttu ja mielestäni oma kasvatustapani tavoittelee sitä.
Inhoan ja vältän tilanteita jossa joutuisin pakottamaan lapseni tekemään jotain, minun kanssani voi aina neuvotella vaikka sanonkin aina viimeisen sanan.
Pidän kiinni tavotteistani vaikka neuvottelun varaa onkin, kunhan päämäärä pysyy.
Yritän välttää tilanteita joissa lapsi joutuu karjumaan naama punaisena.

Tälläisiin tilanteisiin törmää usein, siis että lapsi itkee, potkii ja huutaa ja aikuinen ei reagoi tai reagoi liian ankarasti.
Yleisimpiä tilanteita voisi olla vaikka seuraavanlaisia.

Esimerkki 1.
Lapsi on päiväkoti päivän jälkeen otettu väsyneenä mukaan ruokaostoksille suureen markettiin, ihmisiä ja hälinää on paljon.
Lapsi on jo valmiiksi väsynyt ja olisi mielummin kaivannut vanhemman kanssa kotona olemista ja rauhassa sylittelyä.
Äiti yrittää kerätä ostoksia puhuen samalla puhelimeen. Lapsi tahtoisi jo pois kaupasta ja alkaa juoksennella pitkin kaupan käytäviä, pitäen samalla kovaa meteliä.
Äiti yrittää ilmein kertoa lapselle että tämä ei ole sallittua sillä olisi kauhean noloa lopettaa puhelu lapsen takia.
Lapsi alkaa kontata pitkin kaupan lattioita vaatien kovaan ääneen äitiä ostamaan karkkia.
Tässä välissä äiti on lopettanut puhelun ja kertoo lapselle tai oikeastaan ohi kulkevalle mummolle että tänään ei ole karkkipäivä.
Siitähän lapsi riemastuu ja heittäytyy lattialle potkimaan ja kiljumaan.
Tässä vaiheessa äidin posket helahtavat punaisiksi pelkästä häpeästä.
Äiti yrittää selittää karjuvalle kullan nupulleen kuinka noloa hänen  käytöksensä on ja kuinka kaikki ihmiset tuijottavat heitä. No kuinka tilanne ratkeaa?
puolituntia myöhemmin kaupasta poistuvat nyyhkyttävä tyttö ja hänen äitinsä, ja heillä ei suinkaan ole kauppakasseja täynnä ruokaa vaan kassillinen puolillaan makeisia.
Kuinka äiti olisi voinut toimia toisin?
Ensinnäkin hän olisi voinut suunnittella viikkoaikataulunsa niin että lapsen ei tarvitsi olla mukana kauppareissuilla.
Jokainen vanhempi kuitenkin tietää että suunnitelmat lapsiperheissä elävät ja aina kauppareissu aikuisten kesken ei ole mahdollista, mutta olisiko kuitenkin ollut mahdollista tehdä jotain toisin?

Palataan aiheeseen kunhan tämä jokseenkin lepsusti kasvattava äiti on saanut muutaman tunnin unta!

Viime aikoinen lasten sairastelu on vienyt voimia.
Meidän huushollissa on kertaheitolla mennyt vuorokausirytmi sekaisin ja sen korjaaminen ei aina ole kovin helppoa, pahoitteluni naapureille yöllisistä metelöinneistä.
Kaksivuotias kun ei ymmärrä vaikka kuinka selität että olisi kiva jos ei kiljuttaisi kun on yö tai että ei välttämättä tarvitse karjua keuhkojaan pihalle vaikka kipeä olo olisikin.
Sairasteluun on kuulunut myös yksi oksennuksen täyteinen yö kun keskimmäinen neitokaisista päätti ruveta putsaamaan mahalaukkuaan urakalla, mikä lie ihme pöpö liikkeellä.
Onneksi talossa on tällä hetkellä kaksi aikuista 24 h joten nukkuakkin aina välillä saa.
Uupumusta on lisännyt oma tunne yksinäisyydestä, jonka olen kylläkkin itse valinnut mutta silti.
Olen viimeviiklkoina kokenut enemmän epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta, kuin onnistumisia.
Olisi kai aika stopata vaihteeksi ennen kuin palan loppuun.
Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tunnistamaan ja lukemaan itseäni ja osaan höllätä silloin kun siihen on tarvetta.
Kaikilla ei kuitenkaan ole aina mahdollista saada lastenhoitoapua ja siksi koen olevani onnellisessa asemassa ja iso kiitos kuuluu rakkaalle miehelleni, joka jaksaa arkiset kiukutteluni ja tukee minua.
Ilman häntä en jaksaisi. Joskus toisen läsnäolon tärkeys unohtuu sekä apukäsien ja voimahalejen merkitys arjessa, se kuinka tärkeä toinen oikeasti onkaan ja sitä pitää toista itsestään selvyytenä.
Joskus on koettava edes pieniä alamäkiä jotta voi taas kivuta ylämäkiä niin arjessa kuin parisuhteessa.

Joulun muistelmat

Muistan elävästi lapsuuteni joulut, ei valittamista oli lahjoja ja hyvää ruokaa ja joulutunnelmkin oli hyvä.
Muistan myös elävästi sen tunteen kun vietin omaa jouluani ekaa kertaa äitinä omassa kodissa,se tunne ja pakokauhu mikä mulle iski eräänä joulukisena iltana, Mun olisi tehtävä se itse, taijottava lapselleni joulu tunnelma,lahjat, ruuat ja kaikki ja vain siksi että halusin  hänen muistavan lapsuuden joulut niin kuin minä muistin omani ja voisi joskus tarjota hyvää mieltä toisille, kenties omille lapsilleen. Silloin päässä alkoi naksua ääk en selviydy tästä. Aloin ymmärtää sitä miksi aikuisilla oli aina ennen joulua pinna kireällä, sillä huomasin että minullakin oli. Se tunne kun aika on mukamas loppumassa kesken niin ja ruoka, puhumattakaan rahasta sekin loppuu ja entä jos en ehdikkään saada juuri sopivaa kinkkua, kauheaa kaupatkin ovat kiinni kaksi päivää. Entäs jos pikkuinen kullannuppuni ei tykkääkkään kolmestakymmenestä lahjastaan tai entä jos en muistakkaan ottaa tarpeeksi valokuvia.
Jouluaattona huomaan että aamutoimet eivät juurikaan poikkea muista, kaurapuuron siasta syömme riisipuuroa ja ulkoilemme normaaliin tapaan. Lounaalla syömme nakkikastikkeen siasta kinkkua ja laatikoita ja illan tullen pikkukakkosen sijasta availemme paketteja. Taapero katsoo minua hölmistyneenä ikäänkuin kysyen, mitä näille kuuluisi tehdä?
Ja niinhän siinä käy, että minä saan ne paketit aukoa ja ennen kuin olen saanut kolmatta pakettia auki on taapero tepsutellut vanhalle lelukopalleen ja ruvennut leikkimään.
Yritän saada hänet epätoivoisesti kiinnostumaan hienoista lahjoistaan ja hän jopa ottaa yhden käteensä, kääntelee ja vääntelee hetken ja viskaa sitten olan yli katsoen minua jälleen kysyvästi.
Hiukan yllättyneenä jatkan kääreiden repimistä ja yritän keinolla jos toisella saada taaperoni innostumaan mutta lahjapaperin riekaleet ovat kiinnostavampia.
Lopulta huomaan istuvani lukuisten uusien lelujeni keskellä yksin taaperon osottavan telkkaria, onhan pikkukakkosen aika.
Kaikki se vaiva mitä näin ja vain siksi että rakas lapseni saisi ikimuistoisen joulun, niin ja unohdin tietysti ottaa kuvia.
Epäonnistuinko äitinä, näin jälkikäteen ajateltuna taisin hössöttää liikaa.
Siitä viisastuneena olen oppinut nauttimaan joulusta liian hössötyksen sijaan.

Millaisia joulu muistoja sinulla on omasta lapsuudestasi? Entä miten ne eroavat nykyisistä jouluistasi?

Herää kysymys miksi vietämme joulua ja mikä sen vietossa on tärkeintä?

Ps. Kyllä ne romut lopulta tuli käyttöön kunhan olivat lojuneet kaapeissa jonkin aikaa

Perus arkea

Perus arkea elelty taas, viime sunnuntaina käytiin Vuosaaren joulupolulla joka oli kokemuksena ilahduttava.
Saatiin roima annos raitista ilmaa ja joulumieltä. Vaikka on kiva hoitaa nuorimmaista kotona on pakko myöntää että ootan kun kuuta nousevaa, sitä kun Kalevin kuukauden pituinen joululoma alkaa.
Joskus arki tuntuu puuduttavalta ja alan huomata puhuvani kuin kaksivuotias.
Eilen illalla sanoin mm Kaleville että voitko tuoda mun pulelan (puhelimen) pieniä taantumisen merkkejä ilmassa.
Tänään Kalevi on ollut koululla koko päivän ja mä pyörittänyt huushollia yksin.
Mut tän päivän jälkeen se siis alkaa, reilu kuukauden mittainen ajanjakso, jollon huushollissa on täyspäiväsesti kaksi aikuista.
Joulukin kolkuttelee jo ovella ja kaikki lahjat ja muut hankittu, eli tervetuloa joulu.
Rakastan lapsiani ja niiden kanssa olemista mutta osaan myös myöntää että on luksusta tehdä joskus asioita myös yksin.
Asioiden ei tarvitse olla luksusjuttuja, vaan pelkkä kaupassa käynti yksin riittää, niin ja onhan mulla Vili, jonka kanssa painella pitkin mettiä , lasten ollessa isän hellässä hoivassa.
Mut sellanen pikainen päivitys että hengissä ollaan.

Nahan sisälle täytettä?

Aihe on pyörinyt viime aikoina mielessä sillä oma ulkonäkö on myös minulle tärkeä.
Tällä hetkellähän tilanne on sellainen että en ole ollenkaan tyytyväinen omaan olomuotoon.
Kuten aikaisemmin olen kertonut tiputtaneeni huomattavan määrän painoa toissakesänä (22Kg) ja yllätyksekseni olen pysynyt painossani, vaikka ruokavalio on viimeisen vuoden ajan ollut kaikkea muuta kuin terveellinen, toki välillä on tullut skarpattua, sillai jaksoissa ja uskonkin sen olevan salaisuus siihen että lisäkilot eivät ole palanneet.
Rakastan syömistä ja koen sen joskus olevan myös liiankin nautinnollista, tiedän sen aiheuttavan minulle turhankin paljon huonovointisuutta ja joskus aamuiset olotilat ovat samanlaiset kuin olisi ollut useamman päivän juhlimassa.
innostuksen laihduttamiseen sain eräästä blogista ja onnistuin projektini ensimmäisestä vaiheesta jokseenkin hyvin.
Nyt tilannetta on tarkoitus tarkastella uudestaan sillä oma olomuoto lähinnä kauhistuttaa.
Koen olevani luukasa löysällä nahalla varustettuna niin ja ripaus läskiäkin taitaa vielä löytyä heh.
Nahan alle olisi mukava saada hiukan lihasta mutta motivaatio ei vain ole ollut kohillaan ja sitä olisi tarkoitus nyt löytää jostain.
Omaan huonon itsekurin ja asiaa ei helpota se että asetan tavoitteeni asiassa kuin asiassa turhan korkealle.
Vuoden alusta olisi tarkoitus aloittaa uudenlainen projekti ja vaikka moni antaa itselleen uudenvuoden lupauksen niin siihen en uskalla lähteä.
Tarkoutuksena on edes yrittää saada lisää lihasta. Jospa noi ainaiset selkävaivatkin helpottais kun selkärangan ympärille löytyisi parempi tuki.
Jos rahaa olisi enemmän ostaisin itselleni tukipalveluita projektiin mutta tässä elämän tilanteessa on pärjättävä omillaan ja imettävä kaikki kannustus ja motivaatio jostain muualta.
Salilla käyntiinkän musta ei tässä elämäntilanteessa taida olla mutta uskon kotona treenamisellakkin savuttavani loistavia tuloksia.
Liikunta on aina kuulunut jollain tapaa mun elämään ja nyt sitä on vain yritettävä lisätä.
Kaikki tieto ja taito on siis olemassa joten tyhjästä ei tarvitse nyhjäistä, on otettava vain itseään niskasta kiinni ja aloitettava projekti, olkoon sen nimi vaikka nahan sisälle täytettä:-)

Loppuun muutamaia kuvia vuosien varelta. Olenhan ollut viimeisen seitsämän vuoden aikana monenkin painoinen, kokoinen ja näköinen.
Jos koet haluavasi aloittaa samanlaisen projektin tai olet sen jo kokenut, olivat tuloksesi mitä tahansa olisi mukava jakaa kokemuksia joten kommentoi rohkeasti. Uskon vertaistuesta olevan aina apua.voit linkittää myös oman blogisi niin käyn lukasemassa olisi mielenkiintoista lukea myös muiden edistymisestä.
Hyvää itsenäisyyapäivää!

                                                                 ennen lapsia

                                                       2008 yhden lapsen äitinä

                                           Toinen raskaus puolivälissä

                                         kahden lapsen äitinä, takana lukuisia yövalvomisia

kolmen lapsen äitinä, vahvempana kuin koskaan

jostain syystä en löydä vanhempia kuvia itsestäni siis sellaisia jossa näkyisi kokovartalo kera rakkaiden muhkuroiden tai luiden heh! mutta lisäilen projektin alkaessa parempia tilanne kuvia!

Nyt on lähdettävä kokeilemaan josko ton pikku riiviön sais nukkumaan,on hitusen rytmit sekasin perskule sentään.
Taitaa jäädä huomiset joulupolut Vuosaaressa talsimatta......

Asiasta asiaan

Jee viikko lopuillaan ja pian alkaa ansaittu joululoma , jos sellaisesta voi puhua mähän oon kotona koko ajan.
Olo on viimeaikoina ollut riistiriiraisine tunteineen jopa hiukan yksinäinen.
Oon tutkiskellut jälleen itseäni ja omia ihmissuhteita ja pakko todeta että vaikka olen loistotyyppi saatan liikaa seurastani nauttiville olla melkoinen rasite.
Onneks kaikilla on valinnan vapaus seuran valinnasta.
Mangneettikuvausten tulokset kuulin eilen ja kuten arvelinkin kaikki oli suht hyvin, pientä poikkeavuutta lukuunottamatta, mutta se ei ollut yllätys kun musta on kyse, oonhan loistotyyppi kera vikojeni.
Jokainen äiti on varmasti tuntenut itsensä joskus huonoksi vanhemmaksi ja tänään pitkästä aikaa tuo tunne valtasi myös minut.
Silloin ei auta muu kuin ravistella itseään ja vaakutella itselleen olevansa hyvä juuri sellaisenaan.
omien toiminta ja kasvatus menetelmien tarkastelu on kuitenkin aina tarpeen jotta kehittyminen kohti vuoden mutsititteliä olisi mahdollista vaikken sitä tavoittelekkaan heh!
Kuten oon aikaisemmin kertonut olen kaikkea muuta kuin täydellinen mutsi joka jaksaa lorutella ja ravata leikkipuistoissa pikkukullannuppujen kanssa. Toki käymme puistoissa mutta en suinkaan ole mikään vakiokasvo joka istuisi joka aamu ennen yhdeksää vääntämässä muodottomia kakkusia tekohymy kasvoillaan.
Arvostan myös tälläisiä äitejä mutta miksi pitäisi tehdä jotain mistä ei pidä vain sen takia että niin on tehtävä.
Tällä viikolla ei ihmeitä tapahtunut vaan meininki on ollut perus arkea, pienten kiljukaulojen ehdoilla.
Mut nyt jos painelis karvakamun kaa metsään.

Särkyä

Elämä on tällähetkellä yhtä selkäsärkyä, no joo onhan sitä muutakin mutta kipeä selkä muistuttaa olemassa olostaan liiankin usein. Ja kyllä olen suomalainen jäärä enkä viitsi vielä lääkäriin mennä, pelkään menevän turhaan tai siis en usko että selässä on mikään vialla.
Kävin tiistaina jälleen Jorvissa kaulan verisuonten magneettikuvauksessa toistuvien päänsärkyjen takia ja yllätyksekseni sain perjantai aamupäivällä puhelun jossa kehotettiin tulemaan samana päivänä uusinta kuvaukseen, eikä mulle selvinnyt kyselyistä huolimatta miksi jouduin uudestaan. No toivotaan että pääni ja suoneni olisivat kunnossa.

Viime viikkoina on rämmitty ystävyys solmuissa unohtamatta känniääliö isäni vilpittömiä yhteydenotto yrityksiä.
Joita on siis ollut useita, lauantai aamuna herätessä puhelimeeni oli ilmestynyt viesti jossa luki:

 haista vittu kun et vastaa
Ajattelin että no onpa kiva, herra oli yrittänyt soittaa puoli kolme yöllä ja kun en ollut vastannut oli se päättänyt piristää mua kyseisellä viestillä. En voinut muuta kun vastata hämmentyneenä että: puhelimeni on edelleen rikki ja nukun öisin joten haista vittu ite!

Tiedän ei kovin aikuismaista olisihan sitä voinut jättää vastaamatta, mutta suututti moinen. Luuleeko se oikeasti että voi ensin kadota puoleksi vuodeksi johonkin, vain sen takia että haluaa ryypätä rauhassa ja palata vain yhtäkkiä kuin mitään ei olisi tapahtunut ja mun pitäis vielä hyväksyä moinen asia just joo.

Se hylkäsi mut pienenä, mutta toistaa nyt sama sitten omille lapsenlapsilleen. Ja mun pitää aina vaan selitellä lapsille että miksei se pappa nyt tullutkaan syntymäpäiville tai missä se oikein on kun ei ole näkynyt.

Oudon ja epärealistisen kuvanhan ne työnteosta näin saavat ,kun pappakin on koko ajan töissä.

"äiti mä en halua mennä ikinä töihin, kun sitten en ehdi nähdä mun lapsia enkä juhlia syntymäpäiviä"

No joo onhan se vähän sitä ainakin ensimmäisen väittämän kohdalla.

Se siitä välillä vaan ajattelen että eikö tää koskaan lopu, tää huoli ja suru, niin ja pettymysten määrä.

Vähän samanlaisia huolia on ollut liikkeellä myös ystävyys suhteissa. Ja oon tullut siihen pisteeseen että en voi pelastaa koko maailmaa vaikka kuinka haluaisin. On vaan jokseenkin surullista katsoa vierestä kuinka toinen ei nää omia ongelmiaan ja kun yrität niissä auttaa (myönnän joskus vähän liikaakin) saat takaisin kasan sontaa. Onko tämä ystävyyttä? no sitähän se juuri on, sitä että taistellaan, siinä sivussa tuetaan ja riidellään vietetään niin hyviä kuin huonojakin hetkiä ja silti se kestää jos niin päätät.

Ehkä mun on vaan annettava periksi ja hyväksyttävä se että kaikki eivät ole sitä mitä minä haluaisin heidän olevan, on hyväksyttävä heidät sellaisina kuin he ovat tai muuten olen pian yksin.

Eihän ketään voi muuttaa ainakaan jos he eivät sitä itse halua. Minä halusin ja olen kiitollinen ja ylpeä siitä että pystyin siihen.

Ja olen onnellinen että minulla on heidät vaikkeivat he ole aina sitä mitä minä haluaisin.

Puhelin vetelee vieläkin omia singnaaleita joten oli pakko ostaa uusi. Entinen puhelimeni, jonka ostin vuosi sitten oli Huawei P6 ja uusi ystäväni jonka olisi tarkoitus kotiutua tänään on Huawei 530

Jospa sitä taas pääsisi kuvia räpsimään.

Ihanaa kohta on joulu, mä niin tykkään vaikka mitään erikoista ei joulumme tule tänävuonna olemaan mutta saamme olla yhdessä.

Mä oon hulluna kierrellyt kirppareilta  hommannut jatyttösille lahjoja ja uskon jokaisen saavan mieluisan pienen paketin. 

Rahaa tänävuonna lahjoihin ei liiemmin ole joten uusien lelujen ja härpäkkeiden maailma on unohdettava, onneksi meillä ajatus on tärkein niin ja kinkku heh!

oon kehitellyt viime aikoina myös projektia vapaaehtoistyön parissa ja siitä lisää myöhemmin jahka materiaali alkaa olla kasassa.

Palaillaan niin ja hyvää joulun odotusta!