Ystävällisin mielin

Sinä ystävällinen immeinen joka vierailet Blogissani olisi mukava jos jättäisit minulle muistoksi käynnistäsi edes yhden kommentin, jotta minä hajamielinen immeinen en unohda viarailuasi ja toki se lämmittäisi mieltäni näin kylminä syysiltoina! Kiitos paljon!

Ps. en osaa vieläkään käyttää tätä, mutta harjoitus tekee mestarin vai miten se menikään.

Viikonlopun hulinoita ja kiitokset!

Ulkona on kaunis auringonpaiste ainakin näin ikkunan takaa tarkasteltuna. Kalevi raahasi lapsukaiset ulos jotta mä saisin hetken hengähtää. Ihana mies ei voi muuta sanoa.
Eilinen päivä meni tyttöjen kanssa Espoon hoplopissa riekkuen. Voin suositella paikkaa vaikka aika tyyrishän se tuokin on näin meidän kuukausibudjetille, mutta pääasia että oli kivaa ja aina voi syödä yhden päivän kaurapuuroa heh.
Mukaan raahasin rakkaan lapsettoman ystävän ( jos karvaisia lapsia ei lasketa mukaan) joka toivottavasti ei säihkähtänyt tytöistä lähtevää mekkalaa ja mekastusta. Oli mukava saada mukaan myös aikuista seuraa sillä me tytöthän jätettiin Kalevi pappa kotiin laskemaan matikan tehtäviään niin ja tietty siivoamaan. Huomenna koittaa taas arki aah niin ihana arki.

Oon miettinyt että onkohan mulla tulossa enakkoon jonkin sortin kolmenkympin kriisi vai mikä mättää. Tuntuu kuin elämästä puuttuisi jotain, mutta en millään keksi mikä se asia voisi olla. Mullahan on jo kaikkea, on mies, kolme lasta, ja ja niin mitä mulla ei oo? No multa tietty puuttuu ammatti, ajokortti, omakotitalo jne.

Taidan olla jonkun sortin poikkeus kun en ole elänyt elämääni yhteiskunnan kaavan mukaan. Silloin olisi ensin pitänyt hankkia ammatti, sen jälkeen vakiduuni ja sitten mies jonka kanssa mennä naimisiin kenties mahapystyssä ja heti häiden jälkeen asuntolaina, farmariauto ja koira. Ei, minä tyttö hommasin eka miehen ja tein lapset, vuokrasin asunnon enkä taatusti aijo mennä naimisiin, taikka ottaa asuntolainaa miksi pitäisi? kaikki on hyvin näin. Vai onko? No joo kyllähän sitä ehtii. Täytyy varmaan eka miettiä mikä mä tahdon isona olla täh. miten muuten määritellään milloin ollaan isoja?
Aikuinen on varmaan jo aika iso, mutta sithän mulla on jo kiire.
En mä haluu päättää onko pakko?
Törmään monesti ihmisten kummasteluihin esim. ai ettekö te oo naimisissa, mutta teillähän on kolme lastakin. Tai Kalevilta kysytään usein et onko noi kaikki kolme sun? Lapsilta kysytään usein koulussa mikä sun äiti tai isi on ammatiltaan tai mitä ne tekee työkseen? öö mitähän meijän lasten pitäisi vastata jotteivat saisi omituisen perheen leimaa. Meidän Nea luultavasti vastaa että äiti on työtön ja isi on Biologin poika. Toivottavasti riittää heh! ( toivottavasti ei tarvitse piirtää sillä työtön voisi olla hankala piirtää ) Ihmiset usein olettavat että kolmen lapsen saaneella on takuuvarmasti ainakin ammatti tai ainakin työpaikka ja jos ei ole kysyjä punastuu ja nolostuu ja katselee sinua hiukan vinosti, kenties miettien millä ihmeellä elätät lapsesi?
 Näin loppuun kiitän kaikkia veronmaksajia ja muita tahoja jotka mahdollistavat sen että minä voin elää juuri näin KIITOS!

Tyhjää! Silti on oikeus tuntea

Otsikosta voi jo päätellä että pää lyö tyhjää, tuntuu kuin se olisi täynnä ilmaa. Tämän hetkisiin tunnelmiin sopisi hyvin kappale, kuka voisi kellot seisauttaa? Tuntuu kuin jokainen päivä olisi samanlainen ja yhtä nopeasti ohi kuin alkokin. Tätä kutsutaan kai arjeksi, jos en ihan väärin ole ymmärtänyt? Elämä on kuitenkin niin vauhdikasta ettei edes kuvia ole tullut liiemmin otettua. Kalevi ahertaa opintojensa parissa ja minä hoidan huushollin ( tai ainakin yritän,vaikka esm tällä hetkellä kämppä on kun pommin jäljiltä ) Ei pidä ottaa niin vakavasti ei ne muutamat vaatemytyt ja astiat tiskipöydällä maailmaa kaada, eikä ne taatusti siitä mihinkään katoa heh, ehtii sitä huomennakin. Huom jos ehtii,, ellei ole mukavampi mennä kauniiseen syys säähän ja lykätä urakkaa vielä hetken jos toisenkin.

 

Mietin usein millaista elämä olisi jos oma äitini eläisi.  Koen usein jonkinlaista kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on mahdollisuus vielä aikuisiälläkin jakaa arjen huolet omalle äidille. Koen vihaa niitä ihmisiä kohtaan jotka kehtaavat valittaa siitä kuinka oma äiti puuttuu liikaa elämään. Tämä on kai ihan luonnollista. Vai onko? kyllähän esim ihmiset jotka eivät voi syystä tai toisesta saada lapsia, kokevat suurta vihaa törmätessään kadulla vanhempiin jotka nuhtelevat lapsiaan,, he luultavasti ajattelisivat tälläisella hetkellä että, jos minulle olisi suotu oma lapsi en taatusti ikinä kohtelisi sitä noin.. Onneksi meillä jokaisella on oikeus tuntea eritavalla. Minä koen usein olevani epäreilu  kun en tunne suurta kaipuuta tai ikävää edesmennyttä äitiäni kohtaan. Enhän mä edes tuntenut sitä. Tässä vaiheessa usein ihmiset toteavat hämmästyneinä: mutta sehän oli sun Biologinen äiti. Entä sitten, musta sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Mulle se oli nainen joka synnytti mut ja sitten hylkäsi, jätti oman pienen tyttärensä saadakseen tehdä itselleen tärkeitä asioita, kuten ryypätä. Joo alkoholismi on sairaus tiedetään, ei se silti oikeuta hylkäämään ketään ei varsinkaan pientä lasta tai tässätapauksessa lapsia. Ensimmäiset vuodet sijoituksen jälkeen se jopa ehkä yritti, kunnes luovutti ja niin luovutin minäkin. Kului vuosia kunnes lähempänä aikuisikää yritin ottaa yhteyttä uudestaan sama meno jatkui, mikään ei ollut muuttunut. Halusin niin kovasti tutustua häneen, mutta jokin päätti toisin. Muistan ikuisesti sen päivän kun puhelin soi ja siskoni soitti kertoakseen äidin kuolleen. Odotin tuolloin ensimmäistä lasta ja raskaus oli puolessa välissä. En saanut henkeä. Itkin, tosin vain hetken, en tiennyt mitä mun olisi pitänyt tuntea, kenties surua? mutta sitä ei tullut. Tänä päivänäkin mietin olisiko elämä mennyt toisin jos olisin ehtinyt kertoa raskaudestani? Olisiko äiti saanut raskaudestani niin paljon voimia, että olisi hakenut itselleen apua? Olisiko minulla ja lapsilla elämässä yksi ihminen lisää vai olisiko meillä yksi taakka lisää? Sitä en koskaan saa tietää.

Mä tunnen näin, joku toinen saattaa tuntea toisin ja sekään ei ole väärin., Ei ole oikee tapaa tuntea tai kokea asioita, sillä jokainen meistä on erillainen. Rakastakaa toisianne niin kauan kuin rakkautta riittää.

ps. Kyllä ihan itse piirsin heh!

Aamuisia kummasteluja

Tuntuu kylmältä hui! Tänä päivänä joka toinen suomalainen keskustelee ( valittaa) kuinka ulkona on kylmä, Kaksi kuukautta sitten samat ihmiset keskustelivat (valittivat) kuinka ulkona on liian lämmin. Ihmiset hyvät, ei suinkaan ole noloa kaivaa kaapista sitä viime talvena ostettua toppatakkia taikka jos viimetalvinen toppatakki ei kelpaa tai on kadonnut, mene hyvä ihminen kauppaan ja osta itsellesi uusi takki niin ei tarvitse marista kuinka on kylmä.aarrg! Ihmismieli on jännä koskaan ei ole hyvä, aina täytyy hakea muutosta tai jokin asia on vaan niin pirun viturallaan. Myönnän myös minä kuulun näihin ihmisiin ja välillä täytyy herätellä itseään jotta osaa olla tyytyväinen siitä mitä on. Kuten hermoja raastavat kiljukaulat jotka salaman nopeasti saavat juuri siivotun huushollin näyttämään varastolta, samaiset kullannuput kiljuvat juuri silloin kun päätäsi särkee niin että se meinaa räjähtää, Tai tyytyväinen parisuhteeseen jossa toinen osapuoli osaa olla välillä pelkällä olemuksellaan niin ärsyttävä, Vaivalla laittamasi ruoka ei maistunutkaan kenellekkään vaan pöydästä kuuluu vaimeita murahteluja ja kiitollisuus, nenään eteen kannetusta ateriasta on kaukana. Asiat voisivat olla huonomminkin.
No joo se siitä, eilen pistäydyin muutaman päivän (heh) tauon jälkeen rakkaan lapsuuden ystäväni luona ja mieli keveni kummasti. Kyseinen ihminen on kokenut elämässään paljon ja nään hänessä jotain samaa kuin itsessäni. Kiitän hänen olemassa olostaan sillä viimeviikolla tehty suuri päätös oli raskas ja hänen avullaan se oli mahdollista nimittäin meidän Vili rakas karvainen lapseni, vaihtoi kotia. Joskus on pakko laittaa asioita tärkeysjärjestykseen ja minun elämässäni lapset ovat numero yksi. Lapsilla on ollut vaikeaa ja kotona on eletty melkoisessa kaaoksessa. Vaikka päätös oli äärettömän vaikea uskon tehneeni oikein, nyt karvaisella ystävälläni on paikka jossa sille on takuuvarmasti aikaa ja se saa elellä lajitoverinsa rinnalla oppien uusia asioita, unohtamatta rakkautta jota siinä huushollissa jaetaan karvaisille ystäville pakahtumiseen asti.. Ja mikä parasta meidän ei tarvitse heittää ikuisia hyvästejä vaan voimme elää yhä yhdessä ja saan seurata pojan kasvua, vaikka asummekin eri kodeissa. Iso kiitos tästä kuuluu rakkaalle ystävälleni. Vilin ja neeperin seikkailuja voi myös seurata blogista: http://bokserinelamaa.blogspot.fi/

Ikävä on kova, mutta kyllä me selviämme!

ps pahoittelut kirjoitusvirheistä eilinen migreeni koputtelee vieläkin takaraivossa!

Mikä parisuhde?

Viime viikko oli erittäin raskas mutta jälleen olen vahvempi. Tälläisen viikon jälkeen voin vain huokaista helpotuksesta ja toivoa ettei Kalevi ole luovuttanut odottamaan, odottamaan sitä hetkeä, meidän hetkeä. Parisuhde, mikä se sellainen on? ai niin minullakin on sellainen tai ainakin oli vielä viimeviikolla. Iltaisin sitä vaan jostain syystä kumpikin tuntuu olevan hitusen väsyneen oloisia ja ajatus pienen pienestä omasta hetkestä houkuttaa tai jompikumpi luovuttaa ja kömpii vällyjen väliin.
Parisuhdeaika on koetukslla ja oven takana ei liiemmin ramppaa lastenhoitajia tarjoamassa apuaan. Omien vanhempien puuttuminen elämästä näkyy myös lasten elämässä, puuttuvina isovanhempina . Kalevin suku asustaa pitkän välimatkan päässä joten lastenhoitoapua ei ole tarjolla, mutta me selviämme. Tiedämme tämän vaiheen kestävän vain ehkä noin kymmenen vuotta ja ajatus siitä että tämä ei ole ikuista on lohduttavaa. Odotellessa kiljukaulojen kasvavan isommiksi hoidamme parisuhdetta pienin arkisin elein kunnioittamalla toisiamme ja rakastamalla toisiamme.

Viime viikkoon mahtui muun muassa seuraavaa

                                        Lukuisia puistoiluja pienimmän neitokaisen kanssa

                                                                Sienien tutkiskelua

                                     Monta yksinäistä ja väsynyttä iltalenkkiä kera koiran

                                                         Syksyisten lehtien keräämistä

                                                 Yhteinen sunnuntairetki Pitäjänmäelle

Viikkoon mahtui monet itkut ja hampaiden kiristykset ja myös suurta luopumisen tuskaa josta myöhemmin lisää.
Tällä viikolla ajattelin haastaa itseni syömään hiukan terveellisemmin ja katsomaan vaikuttaisiko ruokavalio mielialanvaihteluihini joita on viime aikoina ollut runsaasti. (pahoitteluni etenkin Kaleville ) Nyt on aika lähteä valmistamaan kullanmuruille aamupalaa palaillaan.

Kasvaako meistä koskaan normaaleja

Me epänormaalit joista ei koskaan pitänyt kasvaa täysipainoisia aikuisia vaan yhteiskunnan riesoja, Me joita nimitettiin laitoslapsiksi. Mitä meistä on tullut ja mitä meistä olisi voinut tulla jos emme olisi saaneet toisenlaista kasvatusta. Olen vuosien saatossa hyväksynyt että lapsuuteni vaikuttaa käyttäytymiseeni arkipäiväisissä asioissa. En ehkä ole niin hyvä sietämään pettymyksiä, en ehkä osaa kunnioittaa itseäni tarpeeksi ja vaatia itseltäni asioita jotka minulle kuuluvat, asetan itselleni kohtuuttomia vaatimuksia vanhempana, minun on vaikea luottaa ihmisiin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Mutta minä olen oppinut kääntämään ne positiivisiksi asioiksi.Taito on opittava jotta elämässä pärjää, on turha jäädä maahan makaamaan ja surkuttelemaan omaa kohtaloaan, on turha jäädä etsimään syyllisiä. Mitä jos olisinkin saanut elää kotona rakastavien vanhempien kanssa olisiko minusta tullut juuri minä? Olisinko yhtä vahva olisinko, yhtä sosiaalinen? Luulenpa että en.

Puhun nyt siis vain itsestäni en sano että kaikki Lastenkodissa asuvat olisivat kokeneet samaa.

Ihmiset sekoittavat  Lastenkodin ja Nuorisokodin. Lastenkoti on paikka jonne lapset pääsevät (huom pääsevät eivät joudu) elämään kun omat vanhemmat eivät kykene omista ongelmistaan johtuen tarjoamaan lapsilleen hoitoa ja kotia, nuorisokoti on taas paikka jossa nuorelle ja vanhemmille tarjotaan mahdollisuus nuoren asua muualla silloin kun yhteistyö nuoren ja vanhemman välillä ei kotona toimi, johtuen usein nimenomaan nuoren ongelmista. Me laitoslapset usein selviämme vaikka elämä takkuaa, jollain pidempää kuin toisilla. Valitettavasti nykypäivän lukuisat säädökset ja vaatimukset hoitohenkilökunnalta kasvattajina, rajoittavat lasten ja nuorten mahdollisuutta kodinomaiseen elämään laitoksissa. Saman voi huomata muissakkin hoitoa tarjoavissa laitoksissa.
Surullista, ettei kukaan nää kuinka tämä vaikuttaa yhteiskuntaamme tai oikeastaan vielä surullisempaa on se että, se nähdään mutta mitään ei ole mukamas enää tehtävissä. Turhat säädökset pois ja maalaisjärki käteen.

Blaah palaillaan.

Onko pakko?

Eilen oli taas niin maanantai, elämä oli kuin limaisessa kaurapuurossa talsimista, jokainen liike ja ajatus tuntui mahdottomalta. Me selvisimme ja tänä aamuna maailma näyttää jo paremmalta. Päiväkoti elämää on nyt kuukausi takana ja ahdistus lapsessa alkaa näkyä, alku innostus on tipotiessään ja jäljelle on jääneet aamut jolloin on pakko lähteä.

Kuulun äiteihin jotka inhoavat pakkopullaa ( en ikinä leivo pullaa)

Kirkuvan lapsen vieminen aamuisin ei ole kivaa, entä krokotiilin  kyyneleet jotka vierähtävät tytön poskille kun hänet väkisin irrotetaan äidistään. Onko tämä oikein?

Tänään meillä vietetään vapaa päivä ja kenties huomennakin.

Onko pakko jos ei tahdo?

Koti

Koti on paikka joka jokaisella tulisi olla. (valitettavasti näin ei ole)
Koti on paikka jossa kuuluisi voida rentoutua. (ehkä kymmenenvuoden kuluttua meilläkkin)
Koti on paikka jossa voit olla oma itsesi.
Koti on paikka jossa tulisi saada olla turvassa (valitettavasti näinkään ei aina ole)
Millainen koti on sinulle?

Minun kotini on 93 neliötä 4 huonetta keittiö vaatehuone ja sauna.Kodissamme on kaksi vessaa , joista kumpikin varattu juuri silloin kun itsellä olisi asiaa. Kotimme on aina sotkuinen ja likainen, niinkuin varmaan monen muunkin viisi henkisen perheen koti (paitsi ne lukuisat blogeissa kuvatut kodit joissa kaikki on kuin sisustuslehdestä ei tietoakaan elämän jäljistä)
Kodissamme on kaaoksesta huolimatta paljon rakkautta.

Pikainen päivitys ja elämä jatkuu!

Onnistumisen tunteita

Eilinen ilta ei mennyt ihan niinkuin suunnittelin. Tarkoitus oli saada kullannuput ajoissa nukkumaan ja käydä pitkä lenkki koiran kanssa. Tarkoituksena oli myös lisäillä tänne kuvia, toisin kävi, Lopulta puolkymmenen kun viimeinenkin nukahti painelin koiran kanssa perus lenkin ja totesin kotiin päästyäni että on viisaampi painella nukkumaan sillä tunsin kuinka päätäni jomotti, no ehkä huomenna ehtisin antaa aikaa myös itselleni. (Kalevi joutaa odottaa)
Jokainen ihminen kaipaa elämässään onnistumisen tunteita ilman niitä elämä tuntuu köyhältä. Eilen illalla sängyssä nukkumatia odotellessani, mietin etten ole juuri saanu onnistumisen tunteita suuremmalla tasolla pitkään aikaan. Toki onnistumisen tunteita tulee arjessa päivittäin esim.kun onnistut pukemaan kiljuvan uhmaikäisen tai ehdit siivota arjen keskellä jonkun ylimääräisen komeron.
Mutta mielestäni ihminen tarvitsee muutakin onnistumista tarkoitan jotain sellaista mistä oikeasti voi itse olla ylpeä.
Hetken mietittyäni taisin kokea suurta onnistumista luultavasti viimeksi tiputtaessani painoa vuosi sitten. (taitaa siitä olla vähän reilu vuosi) Tuolloin raskauskiloja oli kertynyt huimasti painoin reilut 80 kiloa ja olo oli kauhea. Päätin tehdä asialle jotain ja rupesin etsimään tietoa terveellisestä laihduttamisesta sillä ihmedieetit eivät kävisi kuuloonkaan imettäessäni.Törmäsin netissä Blogiin jossa kirjoittaja oli ollut vastaavanlaisessa tilanteessa kun minä ja saavuttanut huikeita tuloksia oikealla ruokavaliolla ja salilla käymisellä. Minä paniikkihäiriöinen itseään inhoava kuvotusko tuijoteltavaksi jonnekkin kuntosalille niin ja missä välissä ehtisin edes. Yritin keksiä tekosyitä mutta Kalevin kannustuksella rohkaistuin ja painelin salille. Vuoden aikana kotonamme kului paljon rahkaa ja raejuustoa ja paino tippui. Muistan vieläkin sen tunteen kun aamulla kipusit vaaalle ja näit kuinka paino oli jälleen tippunut, vaatekoko pieneni ja peilikuva alkoi  mielyttää. Siinä oli koko vuoden aikana niin paljon onnistumisen tunteita, mutta pian elämä palasi ennalleen opiskelujen takia salilla käynti jäi ja herkut palasivat elämään. Painoa ei onneksi ole tullut kun muutama hassu kilo lisää kiitos siitä kuuluu vikkelä jalkaisille tyttösille ja karvaiselle kaverille joka pitää huolen ettei sohvan pohjalle jäädä myöskään iltasella. Monen mielestä olen liian laiha tai pieneksihän nuo sanovat ja tiedostan sen itsekkin olisi haaveena saada joskus hiukan lihasta nyt kun läski on lähtenyt. Eli tiedossa on myös juttuja itsensä hoitamisesta ja etenkin niistä onnistumisen tunteista.
Toiset saavat toki onnistumisen tunteita saavuttaessaan jotain esim työelämässä tai harrastuksissaan ja jokainen kokee ne eri tavalla, mutta fakta on se että jokainen niitä tarvitsee jotta elämä pysyy kasassa.

Nyt jatkamaan aamuaskareita ja tarjoilemaan kiljukauloille aamupalaa!!

Kuinka auttaa?

Heräsin aamulla epätodelliseen oloon eikai taas. Alkoholi on aina jollain tavalla kuulunut vahvasti elämääni vaikka en itse olekkaan suurkuluttaja. Nean synnyttyä päätin että alkoholi ei tule kuulumaan meidän elämäämme joten emme kumpikaan Kalevin kanssa juo viinaa koskaan. Ei edes saunakaljoja enkä tarkoita ettemme enää koskaan tulisi juomaan mitään alkoholipitoisia juomia vaan tarkoituksenani on antaa lapsille lapsuus johon ei kuulu pämppääminen eikä vanhempien krapula aamut. Äitini kuoltua juotuaan kymmeniä vuosia, ja isäni sekä veljeni kamppailuja, alkoholismia vastaan seuraanneena, päätös oli helppo. 

Muistan itse vieläkin elävästi lapsuudestani ne aikuiset jotka muuttuivat turvallisista aikuisista huutaviksi ja riiteleviksi hirviöiksi jotka hädin tuskin pysyivät pystyssä saatika niitä aamuja kun ulkona oli kaunis ilma ja näin ikkunasta pihan lapsien keinuvan hymy huulillaan. kuinka olisi ollut mukava päästä mukaan mutta se ei ollut mahdollista. Vanhempien nukkuessa krapulaansa pois saimme pärjätä keskenämme ja ulos ei ollut menemistä.

Isäni juotua taas useita kuukausia herään usein aamuisin pelkoon siitä onko häntä enää, Säpsähdän puhelimen soidessa, peläten että nyt se puhelu tulisi.

 

Voiko viinaa juoda viisasti? Mikä on viisasti juomista? onko se sitä kun aikuiset siemailevat ruokailun yhteydessä lasin viiniä? vai onko se sitä kun isä juo saunakaljan smurffilimun sijaan?

Muutettuamme Joensuusta Espooseen lapsille oli täysin uusi ilmiö nuo oudosti käyttäytyvät aikuiset jotka makaavat kadulla takapuoli paljaana. He kyselevät usein että miksi nuo aikuiset eivät nuku kotona. Toki Joensuustakin näihin ihmisiin silloin tällöin törmää mutta ei läheskään päivittäin niinkuin täällä. Äiti mitä se kalja on? kysyy seitsämän vuotias ihmeissään keksittyään alkaa keräilemään kiiltäviä pullonkorkkeja, 

 No joo taas on tuotu omat mielipiteet esiin ja aika lopettaa paasaus. 

Kuvia kuvia kuvia niitä luvassa  ehkäpä vielä tänään.

Itsensä tutkiskelua

Aika ajoin on hyvä tutkiskella omaa minäkuvaa ja mistä kaikki on alkanut.
Tämän päivän aihe sai ideansa eilisestä "postauksesta"jonka tarkoituksena ei tietenkään ollut syyllistää ketään vaan tuoda oma mielipiteeni esiin.
Kuka minä sitten olen? Näin lyhyesti kerrottuna:

28 vuotta sitten helsingin kätilönopistolla syntyi pieni ryppyinen ja helvetisti huutava vauva.
( toisinaan huutaa vieläkin helvetisti ) Vauva syntyi perheeseen jossa oli jo ennestään kaksi tyttöä ja poika. Nopeasti pääteltynä minulla on siis kaksi iso siskoa ja yksi iso veli. Valitettavasti perheeseen kuului myös vahvasti kuningas alkoholi, joka lopulta oli tärkeämpi kuin perhe. Niimpä Helsingin kaupunki sai huostaansa kolme uutta suloista lasta. Heitä hetken pomputeltuaan sosiaaliviranomaiset päättivät  sijoittaa lapset pitkäaikais sijioituksella erääseen Helsingin kaupungin lastenkodeista. Vuodet vierivät ja välit vanhempiin hiipuivat ,totuus siitä että eläisin lapsuuteni lastenkodissa alkoi tuntua todelta. ( elin laitos elämää yhteensä 14 pitkää vuotta) Täytettyäni kahdeksantoista oli aika ottaa elämässä seuraava suuri askel ja muuttaa ensimmäiseen omaan kotiin. Murrosikä ei ollut helppo ja itsenäistyminen takkusi kunnes eräänä kauniina toukokuun iltana tapasin (missäpä muuallakaan kun baarissa) tapasin komean nuoren miehen. Koen tämän hetken näin jälkikäteen olleeni suuri käännekohta elämässäni. Eikä aikaakaan kun huomasin asuvani Kalevin kanssa. Parisuhde ja ylipäätään se että joku voisi tykätä juuri minusta niin paljon tuntui oudolta.
Vuosi ensi tapaamisestamme meille syntyi kaunis pieni tyttö joka sai kasteessaan nimen Nea.
Parkymppinen äiti ja koliikki vauva kera synnytyksen jälkeisen masennuksen, jonka luultavasti aiheutti suuri suru jonka koin odotusaikana kun oma äitini nukkui pois.
Parisuhteemme kesti kuin kestikin ja pikku hiljaa elämä alkoi jälleen hymyillä ja perheeseemme syntyi 2009 toinen kaunis tyttö joka sai nimekseen Aino. Vaikka toista raskausaikaa ei varjostanutkaan suurta surua sairastuin jälleen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kysyin itseltäni usein että miksi juuri minä?
Elämä kulki eteenpäin ja 2010 päätimme muuttaa Kalevin synnyinseudulle Joensuuhun. ja elämä hymyili jälleen.
2013 saimme jälleen kokea suurta iloa kun perheeseemme syntyi kolmas (ja luultavasti viimeinen) kaunis tyttö joka sai kasteessa nimekseen Lotta.
palasimme viime tammikuussa Espooseen ja elämme elämäämme onnellisina siitä mitä meillä on.
Lyhyesti heh.


Juttua riittäisi vaikka kuinka mutta nyt pikkuneiti heräilee joten ehkä illemmalla lisää.
Muksaa päivää!

Kaunistelematta

Aamu alkoi kello kuus karmealla huudolla, keskimmäinen neideistä heräsi väärällä jalalla ja oli kiukkuinen kuin ampiainen.
Väsynyt mamma silmät ristissä kaamean yön jälkeen (pienimmäisellä kaamea räkätauti) yritti rauhoitella neitiä kertomalla, ettei housuista voi leikata kuvia irti vain sen takia että hän halusi jalkaan housut jossa ei ole typerää niiskuneidin kuvaa ja että kaapista löytyisi myös kuvattomia housuja.
Puolen tunnin raivoamisen jälkeen neiti unohti housunsa ja tyytyi katselemaan lastenohjelmia alushoususillaan huoh.
Kalevi opiskelee kolme päivää viikossa jolloin aamut jäävät mulle, eli käytännössä lähetän vanhimman neideistä kouluun (aloitti ekalla ) vien keskimmäisen päiväkotiin ja loppu päivän hoidan pienimmäistä kotona.
Nämä kolme aamua viikossa ovat kaikki kaaottisia.
Onneksi esikoisen lähtö kouluun sujuu hyvin sillä pikku neitien aamutoimissa riittää hommaa.
Kun vaatteet on saatu neuvoteltua päälle alkaa keskustelu ulkovaatteista, pitääkö laittaa ulkohousut ja jos pitää niin miksi?, tänään huudettiin koko päiväkoti matka sitä että olisi pitänyt saada laittaa toppavaatteet yritä siinä nyt sitten selittää neljävuotiaalle että nyt on syyskuu ja vielä aika lämmin sellainen huoh. ( eilen aamulla huudettiin että olisi pitänyt hakea kellarista luistimet )
Pakko todeta että ei ole aina helppo olla äiti mutta, ei ole aina helppo olla myöskään neljävuotias :(

Saavuttuamme päiväkodille tilanne helpottaa on kiva nähdä taas kavereita ja pieni riiviö muuttuu kahdessa sekunnissa kiltiksi pikku enkeliksi.
Usein eteisessä vastassa odottaa 5-10 itkevää taaperoa ja kaksi ahdistunutta hoitajaa voivottelemassa kuinka olisi kiva omistaa muutama lisäkäsi. Isojen ryhmästä pyydetään lisäkäsiä joka on taas pois isommilta lapsilta mutta, kyllähän kolmevuotias  osaa monenlaista jo ihan itsekkin ja aina voi käyttää opiskelijoita. Monesti mietin tietävätkö näiden lasten vanhemmat kuinka vähälle huomiolle pikku kullanmurut jäävät ja kuinka paljon he joutuvat itkemään päästäkseen syliin ( eivätkä välttämättä aina edes pääse) Onko pakko? Kenen on pakko? ja Miksi? laittaa alle vuoden ikäinen lapsi päiväkotiin, Joo syitä on monia ja yksi niistä kaikille tärkeä, raha. Olisihan se kaameaa joutua elämään kaupungin kerrostalo asunnossa ja pahimmassa tapauksessa joutua "sossun luukulle ruinaamaan rahaa" ei olisi varaa ostaa lapsille edes uusia vaatteita vaan joutuisi käyttämään muiden vanhoja, Nekin joutuisi hakemaan julkisilla kun omaan autoon ei olisi varaa. Kyllä elämä on julmaa, pitää tehdä päätöksiä.
Omasta mielestäni lapselle olisi tärkeää saada viettää lapsuus lähellä vanhempia esim. kotihoidossa. Ja kyllä olen itsekkin miettinyt syitä miksi meidän neljävuotias aloitti nyt syksyllä päiväkodin. Syy tähän on että hän itse halusi ja hän tunsi olevansa valmis toisin kuin moni yksivuotias.
Voisiko syy nykyajan nuorien huonovointisuuteen, joka näkyy käyttäytymisessä olla esim juuri se että vanhemmat ovat "joutuneet" palaamaan työelämään ja pikku kullanmurut on sysätty suuriin päiväkoti ryhmiin pois tuttujen ja turvallisten aikuisten luota.
No mietitäänpä asiaa joka puhuttaa kaikkia kenessä vika? onko vika vanhemmissa jotka palaavat töihin ja tekevät tämän suuren päätöksen lapsensa puolesta? vai onko vika päättäjissä jotka sanelevat ihmisten taloustilannetta säätelemällä erillaisia tukia? (jolloin vanhempien on pakko palata töihin jotta rahat riittävät elämiseen) Vai onko vika päivähoitojärjestelmässä esim liian vähän henkilökuntaa? (lapset eivät saa tarvitsemaansa hoitoa)

Mitä mieltä te olette?
P.s pahoitteluni miljoonista kirjoitusvirheistä.

Kuinka jatkaa?

Jäin vielä pohtimaaan edellisen kirjoituksen jälkeen luettuani seuraamiani blogeja, että miksi juuri minä kirjoitan? Kirjoitanko itselleni vai muille? Mistä kirjoitan? Onko Blogilla oltava aina jokin aihe kuten laihdutusblogi  tai sisustusblogi vai voisinko kirjoittaavain muuten vaan.Sillä olen myöhässä laihdtin jo vuosi sitten ( kyllä 22 kiloa) Kotini on aina kovin arkinen eli lelut pitkin lattioita ja pyykkiä siellä täällä, eikä rahat riitä sisustamaan (opiskelija ja kotiäiti) eli sisustusblogikaan ei käy.

Taidan tyytyä olemaan se tavallinen kotiäiti pulliainen joka kirjoittelee omaksi ilokseen kiitos tästä ja iso kummarrus. (lähtee herättämään pienimmän kiljukaulan ja poistamaan palaneen makaronilaatikon uunista)

Palaillaan.

Vain Elämää

Hetken mielijohteesta poistin kaikki edelliset tekstit, joskus vaan tuntuu että on helpompi aloittaa puhtaalta pöydältä asiassa kun asiassa.
Nyt joku voisi päätellä että elämässäni on tapahtunut jotain mystistä ja jännää ehkä jopa haikeaakin, Mutta ei, näin ei ole.
Täällä minä aherran edelleen samaa elämää saman sisällön kerra kirjoitan edelleen huonosti miljoonine kirjoitus virheineni, mutta entä sitten kai olen silti onnellinen?
Elämä on tasaista ehkä joskus liiankin tasaista. Kolme pientä prinsessaa ja yksi karvainen poika lapsi (joka on kaikkine ärsyttävine pikku tapoineen maailman rakkain koira) niin ja unohtamatta Kalevia tuota komeaa päälle kolmekymppistä elämäni rakkautta. (kaikkine pienine vikoineen myös rakas.)

Suloiset lapset eikö vain?


Kuka minä olen? on kysymys joka kaikuu pää kopassa harvasa päivä sillä onhan itsensä tutkiskelu tärkeää, kuhan ei harrasta liikaa. No mielestäni minä olen 28 vuotias kovan elämän koulun käynyt suht tasapainoinen, kaunis, ja valoisa kolmen pienen lapsen äiti espoosta. ( ja kyllä jossain määrin itserakas, opeteltu taito) Olen hyvä monessa mutta monessa on parantamisen varaa.

Näihin tunnelmiin.