Täydellsyyttä tavoittelemassa

Tänään on vapaapäivä ja niinhän siinä jälleen kävi että kaikki suunnittelemani asiat jäivät tekemättä. Mutta minähän en stressaa, huomenna on uusi päivä.
Eilen istuin päiväkodin vanhempain illassa jossa puhuttiin muun muassa siitä kuinka vanhemmat tavoittelevat täydellistä vanhemmuutta ja kokevat asian vuoksi suuria paineita ja epäonnistumisen tunteita. Ympärillä istuvat äidit ja isät kallistelivat päitään huokaillen helpotuksesta kuinka ihanaa olikaan kun joku luki heidän ajatuksensa. Itse yhdeksän vuotta äitinä olleena alan vihdoin tajuamaan että vanhemmuus on muutakin kuin täydellisen vanhemman tittelin tavoittelua,  ei aina tarvitse olla täydellinen, riittää kun olet hyvä vanhempi ja nimen omaan paras vanhempi omalle lapsellesi.

Rutistettavana olisi vielä viikko koulua jonka jälkeen seitsämän viikon harjoittelu, mikäli jostain itselleni sopivan harjoittelupaikan löydän. 

Arkinen ja pikainen

Otsikkokin sen kertoo eli arki on kiireistä mutta mukavaa viikkoa!

Tunteista

Tämä viikonloppu on jälleen samanlainen kuin kaikki muutkin viikonloput. Ollaan ja syödään, ollaan ja syödään. Ulkona sataa vettä ja mielessä pyörii jälleen ajatukset voisiko asiat olla toisin. 

Torstaina koulussa päättyi teoriaopinnot kuntoutuksen tukemisen jakson osalta ja maanantaina alkaa jälleen työharjoittelu. Löysin viime tingassa itselleni harjoittelu paikan vanhusten parissa ja päädyin samaan paikkaan kuin viime jaksollakki. Tiedossa on siis seitsämän pitkää viikkoa vuorotyöläisen arkea. No ei ainakaan tarvitse miettiä mitä tehdä. Viime aikaiset pohdinnot elämästä ja sen tarkoituksesta ovat saaneet minut myös epäilemään olenkohan sittenkään oikealla alalla. Mitä sitten kun olen valmistunut? Kuulun siihen pieneen prosenttiyksikköön väestöstämme joka pitää työntekoa vastenmielisenä ajatuksena, ainakin jos en pääse tekemään juuri niitä töitä joista pidän. 

Kaipaan elämään sisältöä ja kokemuksia jostain syystä tällä hetkellä ei vain yksinkertaisesti riitä, että olen Äiti, opiskelija, siivooja, sovittelija, avopuoliso, ja kaveri. Kaipaan elämääni jotain mutta en vain saa kiinni mitä. Puolivuotta sitten olin innoissani sisustamisesta ja pihanlaitosta, urheilusta ja opiskeluista. Tällä hetkellä mikään ei vain enää nappaa. Kaipaan matkustelua, ihmisten kanssa seurustelua ja aivan kaikkea muuta mihin ei vain ole mahdollisuutta. Hullua että juuri minä kirjoitin noin sillä olen aina ollut se joka toitottaa kavereille että teet elämästäsi itse juuri sellaisen kuin haluat ja että kaikki on mahdollista. Kääk kai nää tuntemukset on ihan normaaleita kun takana on kymmenen vuotta vaihtelevasti sujuvaa perhe elämää. Kai nää tunteet menee ohi ajallaan? Vai pitäisiköhän sittenkin tarttua johonkin ja muuttaa joitain asioita?

Hauskaa viikonloppua!

Pukeutumisesta ja arki meikistä

Kuten on aiemmin tulut ilmi en koe olevani mikään naisellisuuden perikuva tai en ehkä ole koskaan oppinut laittautumaan. Arki aamut ovat usein hektisiä ja pikku tyttöjen aamu askareet vievät monesti aikaa ja omaan laittautumiseen ei juurikaan jää.
Kesällä tykkään kasvojen antaa hengittää ja aurinkokin päivettää mukavasti joten turhia pakkeleita en kasvoihini laita. Näin syksyn tullen on taas kiva tasoittaa omaa ihoa kevyesti ja arki meikkiin kuuluukin carnierin bb voide ja silmämeikin hoitaa ripsiväri.
käyn harvakseltaan missään illan istujaisissa tai juhlissa mihin tarvisi laittaitua.

Naisellisuus

Oon koko ikäni yrittänyt etsiä itsestäni naisellista puoltani joka tuntuu olevan jossain todella piilossa. Meikkaaminen ja itsensä ehostaminen on mielestäni asioita joita jokaisen naisen kuuluu tehdä, mutta jostain syystä mä olen aina ollut nainen joka viihtyy mielummin verkkareissa ja naama luonnollisena.

Pidän laittautumisesta ja sen tuomasta olotilasta mutta jostain syystä olen laiska laittautumaan.

Normi aamun laittautumiseen kuuluu ripsivärin ja meikkivoiteen laitto ja tukka nutturalle ja menoksi.

Kesä aikaan en yleensä käytä näitäkään tuotteita ellei tiedossa ole juhlat.

Hiustenlaitto olisi enemmänkin mun juttu mutta valitettavasti rajut allergia oireet hiustenvärjäyksestä rajoittavat tätäkin asiaa.
Olen vuosia värjäillyt hiuksia niin kaupan väreillä kun kampaamossakin mutta jostain syystä allegiset reaktiot ovat pahentuneet kerta toisensa jälkeen ja viime kampaamo reissulla allergiaystävällinen hiusväri sai aikaan niin pahan reaktion että päänahkani muutui hetkessä täyteen paiseita jotka mätivät viikkoja. Nyt en enää uskalla värjätä hiuksiani millään, sillä kipu joka paiseiden seurauksena tuli oli jotain järkyttävää.

Jätän siis hiusten värjäyksenkin väliin. 

Tykkään pitää hiuksissani pitkänä ja usein ne ovat leikattu tutuun ja turvaliseen tapaan hiukan kerrostaen.

Nyt syksyn tullen olisi kiva kokeilla jotain uutta mutta mitä?

Pitkän tauon jälkeen, hengissä yhä!

Kesä on jälleen taakse jäänyttä aikaa ja arki on alkanut meidänkin huushollissa. Tänä syksynä perheessämme on jo kaksi koululaista ja yksi reipas päiväkotilainen niin ja tietenkin yksi kolmekymppinen elämän kriiseistä toiseen pomppiva lähihoitajaopiskelija ja jottei unohdettaisi niin onhan meillä myös se yksi tasapainoinen työtön joka ei jälleen päässyt opiskelemaan.
En oo ikinä uskonut, kun ihmiset ovat puhuneet omista kummallisista kriiseistään milloin jollakin on viidenkympin tai neljänkympin kriisi mutta jotain tapahtui myös mulle täytettyäni heinäkuussa kolmekymmentä. Kääk ne lukuisat ajatukset ja puristava tunne rintakehässä, mitä mulle tapahtuu?
Tunteista päälimmäisenä on ollut kummallinen tarve kokea jälleen olevansa vapaa. Mutta miksi? mähän rakastan mun perhettä ja elämää, mulla on kaikki mitä ikinä tarvitsen ja mistä oon aina haaveilut. Oon kaipaillut kenties vaan sitä tunnetta kun et ole mistään muusta vastuussa kun itsestäsi ja voit toteuttaa itseäsi miettimättä muiden mielipiteitä. Onko väärin tuntea näin?
Liittyvätkö nämä tunteet nyt sitten siihen kuuluisaan kolmenkympin kriisiin? Ei! Pois se minusta, ei minulla ole mitään kriisiä. Mutta niinhän se taitaa olla, että koko elämämme on yhtä Kriisiä : )

Arjen haasteita (Arkiston kätköistä)

Niin palasi Kalevi koti suomeen ja sekoitti pakkaa niin hyvällä kun huonollakin tapaa. Kaksi viikoa on pitkä aika ja totuimme jo olemaan keskenämme. Lapset osoittivat ilon rinnalla myös mieltään ja rajoja kokeiltiin ensimmäinen viikko. Aikaeron tuoman väsymyksen myötä annoinkin Kalevin keräillä voimia ja jatkin arjen pyöritystä normi tapaani. Suurin muutos asioissa oli kuitenkin omien opintojen jatkuminen ja nyt on opiskelut taas lähteneet hyvin käyntiin. Opiskelen siis lähihoitajaksi Pohjois-Karjalan aikuisopistossa. Jännitin ensimmäistä päivää kamalasti mutta turhaan niinkuin yleensäkkin, porukka oli kivaa ja homma kokonaisuudessaan tuntui hyvältä.
Aikaisempi kokemus opiskelusta ammattikoulun puolella on ollut kyllä myös positiivinen mutta onhan tää aikuispuolen opiskelu huomattavasti joutusampaa ja turha asioiden toistelu on vähäisempää. Ryhmä koostuu 19 aikuisesta ja porukka tuntui oevan hyvin motivoitunut. Sekaan mahtuu monenlaista osamista ja siksi uskon oppimisenkin olevan antoisampaa. Ensimmäisten viikojen kokemuksella tuntui tosi hyvältä ja paluu opiskelujen pariin oikealta päätökseltä. Koulu alkaa arkisin yhdeksältä ja ehdin hyvin viedä tytöt hoitoon, päivät päättyvät n. 15.30 joten ei paha. Aikatauluttaminen on tietysti luonut omat haasteensa mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Ihanaa kun on jälleen kaksi kättä lisää niin hyvässä kuin pahassa!

Meidän viikko

Niin hurahti viimeinen viikko väliaikaisena yksinhuoltajana ja Kalevin olisi tarkoitus palata hyvin levänneenä tulevan maanantain ja tiistain välisenä yönä.
Ensimmäinen viikko oli suht iisi niin musta kun lapsistakin, kunnes alkoi toisella viikolla näkyä selkeitä merkkejä isi ikävästä.
Havaittavissa on ollut lievää marinaa ja kiukuttellua jota onneksi tähän taloon mahtuu eli antakaa tulla vaan, kyllä mä kestän : )
Tänään katsottiin kuvia isistä sillä pikku tytöt olivat tyystin unohtaneet miltä se isimies oikein näyttikään, olivat huolissaan etteivät enää pitäisikään koko ukosta yhtään.
Viikko oli tuttuun tapaan tapahtumarikas.

Maanantai ilta vietettiin urheilutalolla, jonne lähdimme poikkeuksellisesti bussilla, oman kovan päänsäryn vuoksi. Esikoisen harjoittaessa judo taitojaan tatamilla yritin mä viihdyttää energisiä pikku prinsessoja, jotka keksivät jälleen mitä mielenkiintoisempia viihdytystapoja. (mm.käsillä seisontaa portaissa, toistensa tukanrepimistä sekä sinkoilua paikasta toiseen) ja voitte vaan arvailla oliko päänsärkyni kadonnut päästyämme kotiin.

Prinsessat ja Prinssi innostuivat leipomaan itselleen välipalakeksejä, ja näet oikein, meillä on joulukuusenkoristeita ympäri vuoden heh!

Tiistaina vuorossa olisi ollut ilta areenalla yleisurheilu harjotusten parissa mutta, koska edellinen ilta oli venynyt bussien odottelun takia pitkäksi ja pikku myy osoitti väsymyksen merkkejä päätin että tällä kertaa en leiki sankariäitiä ja jätin riskin ottamatta, vietimme koti iltaa.

Keskiviikko oli jälleen illoista mielenkiintoisin sillä neitien harjoitukset osuvat jokseenkin samoihin aikoihin ja pitäisi kyetä hakemaan kaksi lasta eri paikasta samaan aikaan ja kyllähän se tälläiseltä superäidiltä onnistuu.
Ensin kiskoin pikkutytöt urheilutalolle klo.17.00 jotta esikoinen pääsi jälleen tatamille, no sieltä keskimmäinen tanssiopistolle balettiin joka alkaisi 17.45 ja kummankin harjoitukset loppuisivat 18.30.
Me pikku myyn kanssa pyöräiltiin balettitunnin aikana kauppaan ostamaan äitille banaani ja neideille keksejä. (keksien avulla yritin pitää pienimmän neidieistä hereillä kotiin asti)
Tanssi tunnin loputtua balleriina kärryyn ja pikavauhdilla urheilutalolle jossa esikoinen odotteli pyöränsä kanssa.
Jee mä onnistuin tai oikeastaan mun reidet onnistuivat taas, vaikka seuraavana aamuna ei siltä tuntunutkaan.

Siskon balettitunnin alkua odotellessa

vauhdikas ja iloinen balleriina

Torstaina vuorossa oli koti-ilta sillä esikoisella on silloin vain partio läheisellä kirkolla ja kykenee kulkemaan sinne omin reisin. Tällä välin me kävimmme jumppaamassa läheisellä päiväkodin pihalla ja pääsimme aikasin nukkumaan.

Perjantaina huokaisin helpotuksesta ja sain täytettyä jääkaapin viikonlopulle, jonka olin päättänyt viettää kotosalla. Haettuani prinsessat hoidosta ja päästyäni kotiin alkoi tuttu iltapäiväkerhotalomme täyttyä ja kello viiden aikaan kun se vihdoin hiljeni tajusin harkitsevani kauan vihaaman ovikellon hankintaa.

Lauantai sujui tuunaillessa sekä lölliessä ja illasta kipaisimme pyörillä biltemaan hakemaan maalia,jonka käyttötarkoituksesta lisää myöhemmin.

menopelimme

Tänään ollaan vaan puistoiltu,tuunailtu ja hankittu tärkeääkin tärkeempiä asioita tori.fi palvelun kautta (näin sanoisi Kalevi joka varmasti ilahtuu ostoksistamme hih) niin ja kipaistiin saunassa kera pillimehujen, kipaistiin siksi että kun kolme prinsessaa saunoo samaan aikaan on se todella kipaisemista, "äiti mä haluun pois" hetken päästä eli n. 3 sekunttia "äiti mä haluun takas" jne.

Mutta nyt minä painan kauniin pääni tyynyyn jotta jaksan taas aamulla olla se superäiti kera muskelireisieni : )

Päivähoidosta ja lapsentahtisuudesta

Kuten aijemmin on jo käynyt selväksi en todellakaan ole niitä äitejä jotka kasvattavat lapsensa oppikirjan mukaan, vaikka tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tai väitä että oma kasvatustapani olisi juuri se oikea. Koen joidenkin asioiden yhteiskunnassamme olevan vain vinksin vonksin.

Lasten kasvattaminen on mielestäni yksi maailman vaikeammista tehtävistä, sillä olethan vastuussa siitä millaisia kansalaisia tulevaisuudessa yhteiskunnassamme elää. 

Oppikirjan mukainen kasvatustapa voisi kuvastaa tapaa kasvattaa lapset niinkuin yhteiskuntamme haluaisi lapsemme kasvatettavan mutta onko kellään konkreettista näyttöä siitä että juuri tämä on hyväksi havaittu tapa kasvattaa lapsia.
Tuntuu että nykyään kaikilla on vaan niin kova kiire ja järkyttävän kovat paineet arjessa selviytymisessä että pienet tulevaisuuden aarteemme jäävät vaille tärkeääkin tärkeämpää huolenpitoa. Lapsen huolenpidollahan tarkoitetaan myös muutakin kuin vain sitä että ulkoinen olemus on siisti, ei suinkaan riitä että pikku kullannuppu on puettu kauniisiin vaatteisiin ja kultakutrit on letitetty kauniisti.
Lapsen kasvattaminen ja kokonaisvaltainen huolenpito on toki muutakin ja tämä seikka tuntuu usein unohtuvan. Sysäämme lapset toisten vastuulle ja odotamme heidän kasvattavan lapsistamme hienoja kansalaisia. 

Törmäsin jälleen kyseiseen huolenaiheeseen nuorimmaisen aloittaessa päivähoidossa. Ensimmäisenä tutustumis päivänä saimme kotitehtäväksi rustata kyselylomakkeen jossa kyseltiin erillaisia asioita lapsestamme. Miten lapsesi rauhoittuu parhaiten? Lapsesi ruokailutottumukset? jne. Kaavake oli toki hieno ja siinä oli hyviä kysymyksiä mutta pystynkö luottamaan siihen että nämä kasvatusalan ammattilaiset pystyvät kasvattamaan lastani tämän kaavakkeen perusteella. Joo tarkoitushan olisi myös tutustua lapseeni sitten ajan kuluessa ja oppia tuntemaan häntä paremmin. Nykypäivänä totuus on kuitenkin se että päiväkodeissa hoitajia on liian vähän ja lapsen ollessa hoidossa puolivuotta ei hoitajilla ole muuta sanottavaa lapsestasi kuin että hienosti meni päivä, vähän maistoi ruokaa ja olimme ulkona. Joskus hakuhetkellä ympärillä on niin kova vilske että hoitajalla ei ole aikaa sanoa muuta kun että huomiseen ja mikäli hoitaja löytää mobiilivarmenne laitteensa kirjaa hän lapsen ulos virallisestikkin.
Joko meillä on käynyt äärimmäisen huono tuuri tai sitten jossain mättää ja pahasti.
Kolmevuotias lapseni ei osaa kertoa päivähoidosta muuta kuin että häntä ei kukaan kuuntele, tästä kerrottuani hoitopaikassa täti totesi lapseni olevan hiukan ujo. Ujo? Meidän mielestä hän on kaikkea muuta kuin ujo, toki lapsesta saadaan hiljainen ja ujo jos hänet toistuvista yrityksistä huolimatta torjutaan joka kerta kun hän haluaisi kertoa omista tuntemuksistaan. En suinkaan halua arvostella tai syyllistää henkilöitä jotka päiväkodeissa työskentelevät mutta haluan heidän miettivän onko paineet ja halu suoriutua työstä kasvaneet liian suureksi.
Itse hoitoalaa opiskelleena haluaisin pystyä parempaan ja tarjota lapsille enemmän.
Vanhempana koen olevani rento ja pyrin elämään läsnä, tietenkin jokaisella meillä on omat huonot päivämme ja näin kuuluu olla.
Lapsien on hyvä tietää että myös aikuiset kokevat negatiivisia tunteita eivätkä ole robotteja, aikuisetkin kokevat pahaamieltä ja ovat joskus väsyneitä, toki hoitotyössä nämä tunteet olisi syytä jättää taka alalle ainakin silloin kun paikalla on hoidettavien kullannuppujen vanhemmat, silloin on syytä heittää naamalle iloinen hymy ja esittää mielummin vähän tekopirteääkin ihmistä.
Kiire on asia mikä näkyy myös valitettavasti päiväkodissa ja joskus jopa selkeämmin kuin kotona. Onko päiväkodin arki sullottu täyteen tavoitteita ja sääntöjä joita emme kuitenkaan ehdi aina toteuttaa. Olisiko helpompi vain hiukan höllätä ja pysähtyä olemaan, eivät ne pikkuiset lapset pahastu vaikka heillä olisi yksi satutunti tai laulutuokio vähemmän viikossa. Heistäkin voisi olla mukavampaa kuin saisivat hetken vain leikkiä juuri sitä mitä haluavat.
Kiireen keskellä paineet aikataulussa pysymisessä kasvavat suuriksi ja tämä taas saattaa näkyä jonkin asian laiminlyöntinä. Valitettavan usein tämä laiminlyönti koskee lasta.

Esimerkki tilanteena:
Ryhmä jossa on 12 lasta iältään 9kk-3vuotta ja kaksi aikuista.
Tilanne: Ulos lähtö:
Toinen hoitajista katsoo tiukasti kelloa ja toteaa että kymmenen minuutin päästä kello 9.30 pitäisi olla ulkona jotta ehdimme kello 9.40 läheiselle kentälle pitämään liikuntatuokiota josta ehdimme käsipesulle kello 10.50 jotta ehdimme syömään kello 11.00 . Kiireesti ryhmä kahteen osaan josta eteiseen ensimmäinen pukemaan.  Siinä hujakassa hoitaja huomaa severin vaipan olevan sen verran märkä että se täytyy vaihtaa, sillä välin muut 5 lasta yrittävät kiskoa ulkohousuja jalkaan hoitajan hopputtaessa vaipanvaihdon lomassa. Toinen hoitajista yrittää saada loput 6 lasta siivoamaan leluja ja kiskoo samalla omia ulkovaatteita niskaan jotta olisi valmis vastaanottamaan jo puetut lapset.
Pian ensimmäisen ryhmän lapset on puettu ja lähetetty ulos riviin. vuorossa ovat jäjelle jääneet lapset. hoitajan pukiessa pientä 1 -vuotiasta lasta kysyy vieressä oleva maija 2- vuotta kuinka vetoketju laitetaan kiinni?, hoitaja ei heti kuule Maijan kysymystä ja Maija toistaa kysymyksen kovemmalla äänellä. silloin hoitaja laittaa maijan vetoketjun kiinni ja pyytää tyttöä jatkamaan hanskoista.
Seläntakana istuva Olli on jo tovin odottanut apua kenkien laittoon ja odottelusta turhautuneena ruvennut tökkimään vieruskaveriaj. hoitaja katsastaa kelloa ja toteaa että aikataulusta ollaan myöhässä. nopeasti hän auttaa lapsille vaatteet päälle ja työntää heidät pihalle.

mitä olisikaan hoitaja voinut tehdä toisin? Olisiko hoitajia kenties pitänyt olla edes yksi lisää jotta olisimme voineet tukea tarpeeksi lastemme opppimista ja vältytty kiireeltä.

Näihin tunnelmiin palaamme vielä : )

Kesän jälkeen saapuu syksy

Kuukausiin ei ole tullut mitään kirjoiteltua ainakaan mitään julkaisukelpoista.
Muutto Espoosta Joensuuhun suoritettiin kesäkuun alussa ja ratkaisu on tuntunut hyvältä, elämä alkaa asettua taas omalle paikalle ja mieli on huomattavasti kevyempi.
Kesä vietettiin fiilistellessä uutta kotikaupunkia ja järjestelemällä kotia kodin näköiseksi, vaikka vielä on paljon tehtävää.

oma koti kullankallis

Prinsessat ovat kasvaneet silmissä ja nuorimmainen pikkumyy täytti huikeat 3 vuotta.
Tämä maaginen ikä tarkoittaa myös suurta muutosta tämän muumimamman elämässä, on nimittäin ollut aika päättää yksi pitkä ja antoisa aika elämässä ja jättää kotiäidin ura historiaan.
Niin pahalta kun se tuntuikin, niin meidän pikku Lotta aloitti päiväkotielämän viime kuussa. Vaihtoehtoina olisi ollut hoitaa pientä kotona, mutta omien opiskelujen jatkamisen kannalta näin oli parempi, aloittihan iso sisko esikoulunkin.
Olen edelleen sitä mieltä että pienen lapsen paikka on kotona, mutta miten määritellä pieni lapsi? Onko sopivaa ikää aloittaa päivähoito?
Toki olisin mielelläni hoitanut häntä kotona, varsinkin kun minulle on taas paljastunut karu totuus päivähoitomme tasosta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan,mutta jätetään aihe sikseen.

Aitta

kesän puistoluja

kaverukset välipalalla kuistilla

Edellinen viikko on koetellut ja läpi on käyty monenlaisia tunteita. Kalevi matkusti viikko sitten lomamatkalle Amerikkaan ja palaa vasta viikon päästä.
Me ollaan tyttöjen kanssa vietetty kiireistä elämää juosten harrastuksissa ja pakko sanoa että nostan hattua yksinhuoltajille, arvostan heidän jaksamistaan varmasti enemmän nyt kun viikko sitten.
Aikatauluttaminen ei ole ollut vahvuuteni koskaan ja havaittavissa on kaaosta.
Onneksi omat opiskeluni eivät ole vielä alkaneet ja minulla on hetki hengähdystaukoa pienempien ollessa hoidossa 8,30-11.40 (hengähdystauko on yhtäkuin pyykkivuoren purkua,astioiden laittoa ja siivoamista,koiran lenkittämistä,kaupassa käyntiä)
Asiaa ei tietenkään helpota se että pikkutytöt eivät saaneet hoitopaikkaa lähimmästä päiväkodista vaan matkaa hoitoon kertyy reilu kolmekilometriä, joo ei kovin pitkä matka mutta autottomana ihmisenä ilman toimivaa julkista liikennettä, reisilihakseni huutavat hoosiannaa joka aamu.
Matkamme taittuu siis polkupyörän ja peräkärryn kanssa ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kiskoa oman painon verran tavaraa perässä varsinkin aamulla silmät ristissä, saatika vesisateessa lasten kiljuessa väsymystään kärryssä.
Kuntoilu ei toki jää tähän, sillä poljemme myös harrastuksiin lähes päivittäin ja kilometrejä viikossa tulee nopeasti laskettuna n.70km parhaina viikkoina lähemmäs sata.
Ennen talvea saa luutavasti ostaa yhden koon isompia housuja heh!
Kuntosali harjoittelu starttaa taas ens kuun alussa ja tilauksessa on uusi ohjelma, siitä lisää myöhemmin.

Tän aamun fiiliksistä sen verran että,ihan putkeen ei mennyt.
Ensin kiskoin väsyneet ja kiukkuiset prinsessat sängystä ylös ja hoputtaminen sai aikaan kiljumista ja aamupalakin oli vääränlaista.
Eilisen illan kaaoksn seurauksena nukahdin meikit naamassa ja aamulla näky oli kaikkea muuta kuin hurmaava, pikainen naaman putsaaminen ja silmämeikin poistoaineen joutuminen silmään aiheutti karmaisevan punotuksen silmiini, mutta ei auttanut muu kuin lähteä matkaan, ulko ovella muistin keskimmäisen neitokaisen silmälasien olevan ihan solmussa pikkusiskon eilisen käsittelyn jäljiltä ja tiedossa oli vielä optikon hommia.
Kaivellessani pihtejä työkalulaatikosta tajusin ettemme ikinä ehtisi eskarille ajoissa. Silmälasit jäivät edelleen kieroon ja neiti ilmoitti kovalla äänellä että ei aio mennä esikouluun ilman rakkaita silmälasejaan, sillä hän oli varma siitä että kukaan ei tunnistaisi häntä ilman niitä.
Yritin selittää itkuiselle lapselle että silmälasit eivät ole ainut asia mistä hänet tunnistetaan.
Lapset kärryyn ja matkaan, ulko ilmasta pystyi selkeästi aistimaan syksyn tulon ja viima sai silmäni vuotamaan kahta kauheaamin. Perille päästyämme itku silmälasien kohtalostaei ollut helpottanut ja neiti jäi itkemään esikouluopettajan syliin ja minä koin jällen jipii hyvä äiti tunteita : (
Jäljellä oli enää pienimmän prinsessan vienti omalle puolelleen ja sinne saavuttuamme huomasin ilmassa tuttua kaaosta. Hoitotäti selitti olevansa yksin töissä sillä sijaista ei ollut.
Normaalista aamusta poiketen vuorossa oli heti ulkoilua ja Lotta sai jäädä istumaan ulkovaatteet päällä penkille, odottamaan koska hoitotätillä oli vielä puettavanaan 13 muuta pientä lapsukaista. Sinne se jäi istumaan ja minä poistuin vähin äänin paikalta vaikka mieleni olisi tehnyt tarjota apua.
Polkiessani kotiin mielessäni pyöri jälleen monenlaisia kysymyksiä. Kotona odotti luimisteleva koira ja silpottu jääkaappimangneetti sekä jättimäinen tiskivuori. Mutta tässä mä istun ja kirjoitan ja lähden kohta taas rasittamaan reisiäni.

Palataan taas!