Naisellisuus

Oon koko ikäni yrittänyt etsiä itsestäni naisellista puoltani joka tuntuu olevan jossain todella piilossa. Meikkaaminen ja itsensä ehostaminen on mielestäni asioita joita jokaisen naisen kuuluu tehdä, mutta jostain syystä mä olen aina ollut nainen joka viihtyy mielummin verkkareissa ja naama luonnollisena.

Pidän laittautumisesta ja sen tuomasta olotilasta mutta jostain syystä olen laiska laittautumaan.

Normi aamun laittautumiseen kuuluu ripsivärin ja meikkivoiteen laitto ja tukka nutturalle ja menoksi.

Kesä aikaan en yleensä käytä näitäkään tuotteita ellei tiedossa ole juhlat.

Hiustenlaitto olisi enemmänkin mun juttu mutta valitettavasti rajut allergia oireet hiustenvärjäyksestä rajoittavat tätäkin asiaa.
Olen vuosia värjäillyt hiuksia niin kaupan väreillä kun kampaamossakin mutta jostain syystä allegiset reaktiot ovat pahentuneet kerta toisensa jälkeen ja viime kampaamo reissulla allergiaystävällinen hiusväri sai aikaan niin pahan reaktion että päänahkani muutui hetkessä täyteen paiseita jotka mätivät viikkoja. Nyt en enää uskalla värjätä hiuksiani millään, sillä kipu joka paiseiden seurauksena tuli oli jotain järkyttävää.

Jätän siis hiusten värjäyksenkin väliin. 

Tykkään pitää hiuksissani pitkänä ja usein ne ovat leikattu tutuun ja turvaliseen tapaan hiukan kerrostaen.

Nyt syksyn tullen olisi kiva kokeilla jotain uutta mutta mitä?

Pitkän tauon jälkeen, hengissä yhä!

Kesä on jälleen taakse jäänyttä aikaa ja arki on alkanut meidänkin huushollissa. Tänä syksynä perheessämme on jo kaksi koululaista ja yksi reipas päiväkotilainen niin ja tietenkin yksi kolmekymppinen elämän kriiseistä toiseen pomppiva lähihoitajaopiskelija ja jottei unohdettaisi niin onhan meillä myös se yksi tasapainoinen työtön joka ei jälleen päässyt opiskelemaan.
En oo ikinä uskonut, kun ihmiset ovat puhuneet omista kummallisista kriiseistään milloin jollakin on viidenkympin tai neljänkympin kriisi mutta jotain tapahtui myös mulle täytettyäni heinäkuussa kolmekymmentä. Kääk ne lukuisat ajatukset ja puristava tunne rintakehässä, mitä mulle tapahtuu?
Tunteista päälimmäisenä on ollut kummallinen tarve kokea jälleen olevansa vapaa. Mutta miksi? mähän rakastan mun perhettä ja elämää, mulla on kaikki mitä ikinä tarvitsen ja mistä oon aina haaveilut. Oon kaipaillut kenties vaan sitä tunnetta kun et ole mistään muusta vastuussa kun itsestäsi ja voit toteuttaa itseäsi miettimättä muiden mielipiteitä. Onko väärin tuntea näin?
Liittyvätkö nämä tunteet nyt sitten siihen kuuluisaan kolmenkympin kriisiin? Ei! Pois se minusta, ei minulla ole mitään kriisiä. Mutta niinhän se taitaa olla, että koko elämämme on yhtä Kriisiä : )

Arjen haasteita (Arkiston kätköistä)

Niin palasi Kalevi koti suomeen ja sekoitti pakkaa niin hyvällä kun huonollakin tapaa. Kaksi viikoa on pitkä aika ja totuimme jo olemaan keskenämme. Lapset osoittivat ilon rinnalla myös mieltään ja rajoja kokeiltiin ensimmäinen viikko. Aikaeron tuoman väsymyksen myötä annoinkin Kalevin keräillä voimia ja jatkin arjen pyöritystä normi tapaani. Suurin muutos asioissa oli kuitenkin omien opintojen jatkuminen ja nyt on opiskelut taas lähteneet hyvin käyntiin. Opiskelen siis lähihoitajaksi Pohjois-Karjalan aikuisopistossa. Jännitin ensimmäistä päivää kamalasti mutta turhaan niinkuin yleensäkkin, porukka oli kivaa ja homma kokonaisuudessaan tuntui hyvältä.
Aikaisempi kokemus opiskelusta ammattikoulun puolella on ollut kyllä myös positiivinen mutta onhan tää aikuispuolen opiskelu huomattavasti joutusampaa ja turha asioiden toistelu on vähäisempää. Ryhmä koostuu 19 aikuisesta ja porukka tuntui oevan hyvin motivoitunut. Sekaan mahtuu monenlaista osamista ja siksi uskon oppimisenkin olevan antoisampaa. Ensimmäisten viikojen kokemuksella tuntui tosi hyvältä ja paluu opiskelujen pariin oikealta päätökseltä. Koulu alkaa arkisin yhdeksältä ja ehdin hyvin viedä tytöt hoitoon, päivät päättyvät n. 15.30 joten ei paha. Aikatauluttaminen on tietysti luonut omat haasteensa mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Ihanaa kun on jälleen kaksi kättä lisää niin hyvässä kuin pahassa!