Meidän viikko

Niin hurahti viimeinen viikko väliaikaisena yksinhuoltajana ja Kalevin olisi tarkoitus palata hyvin levänneenä tulevan maanantain ja tiistain välisenä yönä.
Ensimmäinen viikko oli suht iisi niin musta kun lapsistakin, kunnes alkoi toisella viikolla näkyä selkeitä merkkejä isi ikävästä.
Havaittavissa on ollut lievää marinaa ja kiukuttellua jota onneksi tähän taloon mahtuu eli antakaa tulla vaan, kyllä mä kestän : )
Tänään katsottiin kuvia isistä sillä pikku tytöt olivat tyystin unohtaneet miltä se isimies oikein näyttikään, olivat huolissaan etteivät enää pitäisikään koko ukosta yhtään.
Viikko oli tuttuun tapaan tapahtumarikas.

Maanantai ilta vietettiin urheilutalolla, jonne lähdimme poikkeuksellisesti bussilla, oman kovan päänsäryn vuoksi. Esikoisen harjoittaessa judo taitojaan tatamilla yritin mä viihdyttää energisiä pikku prinsessoja, jotka keksivät jälleen mitä mielenkiintoisempia viihdytystapoja. (mm.käsillä seisontaa portaissa, toistensa tukanrepimistä sekä sinkoilua paikasta toiseen) ja voitte vaan arvailla oliko päänsärkyni kadonnut päästyämme kotiin.

Prinsessat ja Prinssi innostuivat leipomaan itselleen välipalakeksejä, ja näet oikein, meillä on joulukuusenkoristeita ympäri vuoden heh!

Tiistaina vuorossa olisi ollut ilta areenalla yleisurheilu harjotusten parissa mutta, koska edellinen ilta oli venynyt bussien odottelun takia pitkäksi ja pikku myy osoitti väsymyksen merkkejä päätin että tällä kertaa en leiki sankariäitiä ja jätin riskin ottamatta, vietimme koti iltaa.

Keskiviikko oli jälleen illoista mielenkiintoisin sillä neitien harjoitukset osuvat jokseenkin samoihin aikoihin ja pitäisi kyetä hakemaan kaksi lasta eri paikasta samaan aikaan ja kyllähän se tälläiseltä superäidiltä onnistuu.
Ensin kiskoin pikkutytöt urheilutalolle klo.17.00 jotta esikoinen pääsi jälleen tatamille, no sieltä keskimmäinen tanssiopistolle balettiin joka alkaisi 17.45 ja kummankin harjoitukset loppuisivat 18.30.
Me pikku myyn kanssa pyöräiltiin balettitunnin aikana kauppaan ostamaan äitille banaani ja neideille keksejä. (keksien avulla yritin pitää pienimmän neidieistä hereillä kotiin asti)
Tanssi tunnin loputtua balleriina kärryyn ja pikavauhdilla urheilutalolle jossa esikoinen odotteli pyöränsä kanssa.
Jee mä onnistuin tai oikeastaan mun reidet onnistuivat taas, vaikka seuraavana aamuna ei siltä tuntunutkaan.

Siskon balettitunnin alkua odotellessa

vauhdikas ja iloinen balleriina

Torstaina vuorossa oli koti-ilta sillä esikoisella on silloin vain partio läheisellä kirkolla ja kykenee kulkemaan sinne omin reisin. Tällä välin me kävimmme jumppaamassa läheisellä päiväkodin pihalla ja pääsimme aikasin nukkumaan.

Perjantaina huokaisin helpotuksesta ja sain täytettyä jääkaapin viikonlopulle, jonka olin päättänyt viettää kotosalla. Haettuani prinsessat hoidosta ja päästyäni kotiin alkoi tuttu iltapäiväkerhotalomme täyttyä ja kello viiden aikaan kun se vihdoin hiljeni tajusin harkitsevani kauan vihaaman ovikellon hankintaa.

Lauantai sujui tuunaillessa sekä lölliessä ja illasta kipaisimme pyörillä biltemaan hakemaan maalia,jonka käyttötarkoituksesta lisää myöhemmin.

menopelimme

Tänään ollaan vaan puistoiltu,tuunailtu ja hankittu tärkeääkin tärkeempiä asioita tori.fi palvelun kautta (näin sanoisi Kalevi joka varmasti ilahtuu ostoksistamme hih) niin ja kipaistiin saunassa kera pillimehujen, kipaistiin siksi että kun kolme prinsessaa saunoo samaan aikaan on se todella kipaisemista, "äiti mä haluun pois" hetken päästä eli n. 3 sekunttia "äiti mä haluun takas" jne.

Mutta nyt minä painan kauniin pääni tyynyyn jotta jaksan taas aamulla olla se superäiti kera muskelireisieni : )

Päivähoidosta ja lapsentahtisuudesta

Kuten aijemmin on jo käynyt selväksi en todellakaan ole niitä äitejä jotka kasvattavat lapsensa oppikirjan mukaan, vaikka tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tai väitä että oma kasvatustapani olisi juuri se oikea. Koen joidenkin asioiden yhteiskunnassamme olevan vain vinksin vonksin.

Lasten kasvattaminen on mielestäni yksi maailman vaikeammista tehtävistä, sillä olethan vastuussa siitä millaisia kansalaisia tulevaisuudessa yhteiskunnassamme elää. 

Oppikirjan mukainen kasvatustapa voisi kuvastaa tapaa kasvattaa lapset niinkuin yhteiskuntamme haluaisi lapsemme kasvatettavan mutta onko kellään konkreettista näyttöä siitä että juuri tämä on hyväksi havaittu tapa kasvattaa lapsia.
Tuntuu että nykyään kaikilla on vaan niin kova kiire ja järkyttävän kovat paineet arjessa selviytymisessä että pienet tulevaisuuden aarteemme jäävät vaille tärkeääkin tärkeämpää huolenpitoa. Lapsen huolenpidollahan tarkoitetaan myös muutakin kuin vain sitä että ulkoinen olemus on siisti, ei suinkaan riitä että pikku kullannuppu on puettu kauniisiin vaatteisiin ja kultakutrit on letitetty kauniisti.
Lapsen kasvattaminen ja kokonaisvaltainen huolenpito on toki muutakin ja tämä seikka tuntuu usein unohtuvan. Sysäämme lapset toisten vastuulle ja odotamme heidän kasvattavan lapsistamme hienoja kansalaisia. 

Törmäsin jälleen kyseiseen huolenaiheeseen nuorimmaisen aloittaessa päivähoidossa. Ensimmäisenä tutustumis päivänä saimme kotitehtäväksi rustata kyselylomakkeen jossa kyseltiin erillaisia asioita lapsestamme. Miten lapsesi rauhoittuu parhaiten? Lapsesi ruokailutottumukset? jne. Kaavake oli toki hieno ja siinä oli hyviä kysymyksiä mutta pystynkö luottamaan siihen että nämä kasvatusalan ammattilaiset pystyvät kasvattamaan lastani tämän kaavakkeen perusteella. Joo tarkoitushan olisi myös tutustua lapseeni sitten ajan kuluessa ja oppia tuntemaan häntä paremmin. Nykypäivänä totuus on kuitenkin se että päiväkodeissa hoitajia on liian vähän ja lapsen ollessa hoidossa puolivuotta ei hoitajilla ole muuta sanottavaa lapsestasi kuin että hienosti meni päivä, vähän maistoi ruokaa ja olimme ulkona. Joskus hakuhetkellä ympärillä on niin kova vilske että hoitajalla ei ole aikaa sanoa muuta kun että huomiseen ja mikäli hoitaja löytää mobiilivarmenne laitteensa kirjaa hän lapsen ulos virallisestikkin.
Joko meillä on käynyt äärimmäisen huono tuuri tai sitten jossain mättää ja pahasti.
Kolmevuotias lapseni ei osaa kertoa päivähoidosta muuta kuin että häntä ei kukaan kuuntele, tästä kerrottuani hoitopaikassa täti totesi lapseni olevan hiukan ujo. Ujo? Meidän mielestä hän on kaikkea muuta kuin ujo, toki lapsesta saadaan hiljainen ja ujo jos hänet toistuvista yrityksistä huolimatta torjutaan joka kerta kun hän haluaisi kertoa omista tuntemuksistaan. En suinkaan halua arvostella tai syyllistää henkilöitä jotka päiväkodeissa työskentelevät mutta haluan heidän miettivän onko paineet ja halu suoriutua työstä kasvaneet liian suureksi.
Itse hoitoalaa opiskelleena haluaisin pystyä parempaan ja tarjota lapsille enemmän.
Vanhempana koen olevani rento ja pyrin elämään läsnä, tietenkin jokaisella meillä on omat huonot päivämme ja näin kuuluu olla.
Lapsien on hyvä tietää että myös aikuiset kokevat negatiivisia tunteita eivätkä ole robotteja, aikuisetkin kokevat pahaamieltä ja ovat joskus väsyneitä, toki hoitotyössä nämä tunteet olisi syytä jättää taka alalle ainakin silloin kun paikalla on hoidettavien kullannuppujen vanhemmat, silloin on syytä heittää naamalle iloinen hymy ja esittää mielummin vähän tekopirteääkin ihmistä.
Kiire on asia mikä näkyy myös valitettavasti päiväkodissa ja joskus jopa selkeämmin kuin kotona. Onko päiväkodin arki sullottu täyteen tavoitteita ja sääntöjä joita emme kuitenkaan ehdi aina toteuttaa. Olisiko helpompi vain hiukan höllätä ja pysähtyä olemaan, eivät ne pikkuiset lapset pahastu vaikka heillä olisi yksi satutunti tai laulutuokio vähemmän viikossa. Heistäkin voisi olla mukavampaa kuin saisivat hetken vain leikkiä juuri sitä mitä haluavat.
Kiireen keskellä paineet aikataulussa pysymisessä kasvavat suuriksi ja tämä taas saattaa näkyä jonkin asian laiminlyöntinä. Valitettavan usein tämä laiminlyönti koskee lasta.

Esimerkki tilanteena:
Ryhmä jossa on 12 lasta iältään 9kk-3vuotta ja kaksi aikuista.
Tilanne: Ulos lähtö:
Toinen hoitajista katsoo tiukasti kelloa ja toteaa että kymmenen minuutin päästä kello 9.30 pitäisi olla ulkona jotta ehdimme kello 9.40 läheiselle kentälle pitämään liikuntatuokiota josta ehdimme käsipesulle kello 10.50 jotta ehdimme syömään kello 11.00 . Kiireesti ryhmä kahteen osaan josta eteiseen ensimmäinen pukemaan.  Siinä hujakassa hoitaja huomaa severin vaipan olevan sen verran märkä että se täytyy vaihtaa, sillä välin muut 5 lasta yrittävät kiskoa ulkohousuja jalkaan hoitajan hopputtaessa vaipanvaihdon lomassa. Toinen hoitajista yrittää saada loput 6 lasta siivoamaan leluja ja kiskoo samalla omia ulkovaatteita niskaan jotta olisi valmis vastaanottamaan jo puetut lapset.
Pian ensimmäisen ryhmän lapset on puettu ja lähetetty ulos riviin. vuorossa ovat jäjelle jääneet lapset. hoitajan pukiessa pientä 1 -vuotiasta lasta kysyy vieressä oleva maija 2- vuotta kuinka vetoketju laitetaan kiinni?, hoitaja ei heti kuule Maijan kysymystä ja Maija toistaa kysymyksen kovemmalla äänellä. silloin hoitaja laittaa maijan vetoketjun kiinni ja pyytää tyttöä jatkamaan hanskoista.
Seläntakana istuva Olli on jo tovin odottanut apua kenkien laittoon ja odottelusta turhautuneena ruvennut tökkimään vieruskaveriaj. hoitaja katsastaa kelloa ja toteaa että aikataulusta ollaan myöhässä. nopeasti hän auttaa lapsille vaatteet päälle ja työntää heidät pihalle.

mitä olisikaan hoitaja voinut tehdä toisin? Olisiko hoitajia kenties pitänyt olla edes yksi lisää jotta olisimme voineet tukea tarpeeksi lastemme opppimista ja vältytty kiireeltä.

Näihin tunnelmiin palaamme vielä : )

Kesän jälkeen saapuu syksy

Kuukausiin ei ole tullut mitään kirjoiteltua ainakaan mitään julkaisukelpoista.
Muutto Espoosta Joensuuhun suoritettiin kesäkuun alussa ja ratkaisu on tuntunut hyvältä, elämä alkaa asettua taas omalle paikalle ja mieli on huomattavasti kevyempi.
Kesä vietettiin fiilistellessä uutta kotikaupunkia ja järjestelemällä kotia kodin näköiseksi, vaikka vielä on paljon tehtävää.

oma koti kullankallis

Prinsessat ovat kasvaneet silmissä ja nuorimmainen pikkumyy täytti huikeat 3 vuotta.
Tämä maaginen ikä tarkoittaa myös suurta muutosta tämän muumimamman elämässä, on nimittäin ollut aika päättää yksi pitkä ja antoisa aika elämässä ja jättää kotiäidin ura historiaan.
Niin pahalta kun se tuntuikin, niin meidän pikku Lotta aloitti päiväkotielämän viime kuussa. Vaihtoehtoina olisi ollut hoitaa pientä kotona, mutta omien opiskelujen jatkamisen kannalta näin oli parempi, aloittihan iso sisko esikoulunkin.
Olen edelleen sitä mieltä että pienen lapsen paikka on kotona, mutta miten määritellä pieni lapsi? Onko sopivaa ikää aloittaa päivähoito?
Toki olisin mielelläni hoitanut häntä kotona, varsinkin kun minulle on taas paljastunut karu totuus päivähoitomme tasosta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan,mutta jätetään aihe sikseen.

Aitta

kesän puistoluja

kaverukset välipalalla kuistilla

Edellinen viikko on koetellut ja läpi on käyty monenlaisia tunteita. Kalevi matkusti viikko sitten lomamatkalle Amerikkaan ja palaa vasta viikon päästä.
Me ollaan tyttöjen kanssa vietetty kiireistä elämää juosten harrastuksissa ja pakko sanoa että nostan hattua yksinhuoltajille, arvostan heidän jaksamistaan varmasti enemmän nyt kun viikko sitten.
Aikatauluttaminen ei ole ollut vahvuuteni koskaan ja havaittavissa on kaaosta.
Onneksi omat opiskeluni eivät ole vielä alkaneet ja minulla on hetki hengähdystaukoa pienempien ollessa hoidossa 8,30-11.40 (hengähdystauko on yhtäkuin pyykkivuoren purkua,astioiden laittoa ja siivoamista,koiran lenkittämistä,kaupassa käyntiä)
Asiaa ei tietenkään helpota se että pikkutytöt eivät saaneet hoitopaikkaa lähimmästä päiväkodista vaan matkaa hoitoon kertyy reilu kolmekilometriä, joo ei kovin pitkä matka mutta autottomana ihmisenä ilman toimivaa julkista liikennettä, reisilihakseni huutavat hoosiannaa joka aamu.
Matkamme taittuu siis polkupyörän ja peräkärryn kanssa ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kiskoa oman painon verran tavaraa perässä varsinkin aamulla silmät ristissä, saatika vesisateessa lasten kiljuessa väsymystään kärryssä.
Kuntoilu ei toki jää tähän, sillä poljemme myös harrastuksiin lähes päivittäin ja kilometrejä viikossa tulee nopeasti laskettuna n.70km parhaina viikkoina lähemmäs sata.
Ennen talvea saa luutavasti ostaa yhden koon isompia housuja heh!
Kuntosali harjoittelu starttaa taas ens kuun alussa ja tilauksessa on uusi ohjelma, siitä lisää myöhemmin.

Tän aamun fiiliksistä sen verran että,ihan putkeen ei mennyt.
Ensin kiskoin väsyneet ja kiukkuiset prinsessat sängystä ylös ja hoputtaminen sai aikaan kiljumista ja aamupalakin oli vääränlaista.
Eilisen illan kaaoksn seurauksena nukahdin meikit naamassa ja aamulla näky oli kaikkea muuta kuin hurmaava, pikainen naaman putsaaminen ja silmämeikin poistoaineen joutuminen silmään aiheutti karmaisevan punotuksen silmiini, mutta ei auttanut muu kuin lähteä matkaan, ulko ovella muistin keskimmäisen neitokaisen silmälasien olevan ihan solmussa pikkusiskon eilisen käsittelyn jäljiltä ja tiedossa oli vielä optikon hommia.
Kaivellessani pihtejä työkalulaatikosta tajusin ettemme ikinä ehtisi eskarille ajoissa. Silmälasit jäivät edelleen kieroon ja neiti ilmoitti kovalla äänellä että ei aio mennä esikouluun ilman rakkaita silmälasejaan, sillä hän oli varma siitä että kukaan ei tunnistaisi häntä ilman niitä.
Yritin selittää itkuiselle lapselle että silmälasit eivät ole ainut asia mistä hänet tunnistetaan.
Lapset kärryyn ja matkaan, ulko ilmasta pystyi selkeästi aistimaan syksyn tulon ja viima sai silmäni vuotamaan kahta kauheaamin. Perille päästyämme itku silmälasien kohtalostaei ollut helpottanut ja neiti jäi itkemään esikouluopettajan syliin ja minä koin jällen jipii hyvä äiti tunteita : (
Jäljellä oli enää pienimmän prinsessan vienti omalle puolelleen ja sinne saavuttuamme huomasin ilmassa tuttua kaaosta. Hoitotäti selitti olevansa yksin töissä sillä sijaista ei ollut.
Normaalista aamusta poiketen vuorossa oli heti ulkoilua ja Lotta sai jäädä istumaan ulkovaatteet päällä penkille, odottamaan koska hoitotätillä oli vielä puettavanaan 13 muuta pientä lapsukaista. Sinne se jäi istumaan ja minä poistuin vähin äänin paikalta vaikka mieleni olisi tehnyt tarjota apua.
Polkiessani kotiin mielessäni pyöri jälleen monenlaisia kysymyksiä. Kotona odotti luimisteleva koira ja silpottu jääkaappimangneetti sekä jättimäinen tiskivuori. Mutta tässä mä istun ja kirjoitan ja lähden kohta taas rasittamaan reisiäni.

Palataan taas!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen (arkiston luonnoksia)

Pitkään aikaan ei ole saanut kirjoitettua vaikka elämä ei olekkaan pysähtynyt vaan pikemminkin tahti on ollu kihtyvää.
Arjen pyörittäminen on vienyt suurimman ajan ajasta ja on pakko ollut laittaa omia projekteja hetkeksi jäihin.
Joku ihana ja viisas voisi keksiä keinon kuinka lisätä tunteja vuorokauteen, sillä minä ainakin olen ihminen joka tarvitsee kymmenen tunnin yö unet tai elämä todella pysähtyy.
Omaa aikaa ei liiemmin jää ja siksi kirjoittaminen on jäänyt.

Oman haasteensa hommaan on myös tuonut muutto suunnitelmat ja siihen liittyvät ajatukset.Vaikka päätöksen teko vei aikaa ja toi oman tuskansa on olo helpottunut. Vuokrasopimus on kirjoitettu ja kivi on vierähtänyt pois sydämmestä.
Muutto ajoittuu näilä näkymin kesäkuun alkuun ja asioiden hoitaminen vie aikaa.
Haikein mielin jätämme taas yhden elämän vaiheen taakse ja suuntamme eteenpäin.
Esikoinen sai jo päätöksen Koulupaikasta ja viereiseen lähikouluun pääsy oli Lotto voitto.
Vielä olisi jäljellä keskimmäisen eskari paikan saanti ja tietenkin se haikein asia, nimittäin mitä tehdä kun hoitovapaa loppuu Elokuussa, nuorimmaisen täyttäessä kolme. Mahdollisuuksia on monia ja kuten aikaisemmista teksteistä on huomattu, olen ihminen joka paapoisi pieniä lapsiaan kotona kouluikään asti, mikäli se vain on mahdollista. Jäänkö siis työttömäksi ja jatkan kotona hoitamista vai laitanko pienen kullan nupun päiväkotiin ja jatkan elämääni, vaikeaa. Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä heti.

Rakas karvainen ystävä on saavuttanut yhden vuoden iän ja meneillään on jonkin sortin uhmaikä, mutta me selviämme toistaen toistaen ja vielä kerran toistaen opittuamme.
Elämä nahkaisten prinsessojen kanssa kuluu rutiinin omaisesti eri herkkyyskausia toki tulee ja menee mutta muuten elämä on tasaisen tahmeaa tarpomista.
Esikoisen koulu kulkee omalla painollaan, keskimmäisen nauttiessa päiväkoti arjestaan, joka muutettiin viikkojen jahkailujen jälkeen niin että neiti viihtyy siellä vain kolme tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa.
Pienimmäinen tuo omat haasteensa arkeen osoittautumalla päivä päivältä tempperamenttisemmaksi.
Luonteen lujuutta testailee myös atooppinen iho joka kutinaltaan häiritsee unta. Rasvaamisesta on tullut painajaismaista ja naapurin hermojakin varmasti kokeillaan, sillä rasvapurkin näkeminen saa aikaiseksi Apua huudon ja vimmatun juoksentelun ynpäri huushollia.
Pahoitteluni siis naapureille ja tiedoksi emme pahoinpitele lastamme vaan rasvaamme häntä jotta tekin saisitte nukkua öisin.

Palataan taas!

Valvottuja öitä

Tuleekohan näitä valvottuja öitä ikävä kun niitä ei enää ole?
Elämä on taas tuntunut muutaman päivän junnaavan paikallaan ja jostain syystä en näe sitä niin positiivisenä asiana kuin ehkä pitäisi.
Elämästä vaan tuntuu puuttuvan jotain, enkä millään saa kiinni siitä mitä se voisi olla.
Mullahan on kaikki mitä vain tarvirsen mutta silti olo on jokseenkin tyhjä.
Kaiken tän lapsiperhe elämän pyörittämisen, ja kaiken maailman arkiasioiden murehtimisen keskellä elämä on jotakuinkin täydellistä.
Ympärillä on paljon elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä jotka valittavat valittamistaan ja saavat huolillaan oman elämäni tuntumaan helpolta.
Jos suurin murheeni on kiukutteleva viisivuotias ja se mitä ihmiset ajattelevat pienen neidin raivokohtauksista, on pakko myöntää että pienet on mun murheet. Toiset painivat eri mittakaavassa murheidensa kanssa ja siksi koen tuntevani väärin ja ennen kaikkea valittaminen näinkin onnellisessa asemassa on naurettavaa.
Ruokailut ovat sujuneet hyvin ja turhilta mässäilyiltä on toistaiseksi vältytty, olo on silläkin saralla hyvä.
Tulevaisuus pyörii mielessä ja olisi suurten valintojen aika, mutta jostain syystä pelkään valitsevani väärin. Mitä ihmettä mä sitten teen? Pitääkö kestävä rikkoa?
Pään vaivaa tuottaa etenkin se että valintoja täytyy tehdä ottamalla huomioon myös pikkuväki ja ajateltava etenkin heidän tulevaisuuttaan. Syytänkö itseäni jos valitsen väärin? Kadunko lopun ikääni päätöstäni?
Joku voisi luulla kyseessä olevan elimen luovutus tai jokin muu suuri päätös, mutta tälläkertaa kyse on kuitenkin vain päätöksestä missä viettää seuraavat 16 vuotta.

Näillä mennään!

Projekti kesäkuntoon?

Tähän aikaan vuodesta moni suomalainen potee joulun jälkeistä ähkyä ja miettii kuinka ryhdistäytyä. Vaikka jouluna ei tullutkaan mässäiltyä on minullakkin suunnitelmia joiden avulla parantaa omaa kuntoa. Kuten aikasemmin on tullut ilmi on ulkonäkö ja oma hyvinvointi on myös tässä huuushollissa tärkeä.
Projekti jota en kutsuisi kesäkuntoon projektiksi vaan pikemminkin mieli kuntoon projektiksi, on aloitettu ja takana on kuusipäivää ruokavaliota jossa on edelleen runsaasti proteiinia ja vähemmän hiilihydraatteja.
Olo on selkeästi parempi.
Kilometrejä kävellen ja välillä juosten kertyy normaalissa arjessa paljon, mutta erityisesti nyt liikuntaa on lisätty.
Entisen kuuden kilometrin lenkit on korvattu 12 kilometrin lenkeillä.
Oon aina ollut ihminen jonka mielialat ovat menneet ylös ja alas nopeasti.
Uskon ruokavaliolla olevan huomattavasti parantava vaikutus tähänkin vaivaan. Joten jokainen alakuloisuudesta ja väsymyksestä, puhumattakaan masennuksesta olisi syytä tarkailla syömisiään ennemmin kuin tarttua nappipurkkiin.

Vielä kun saisi oman ruhonsa raahattua salille saisi tuloksiakin enemmän, mutta ei kiirettä eihän?

Tänään me tyttöjen kanssa vaan ollaan,ilman kiirettä ilman pakollisia menoja, olla löllötellään ja nautiskellaan yhdessä olosta.
Isoin prinsessa lähti kaverin syntymäpäiville ja pikkuiset leikkivät kotia, siksi siis tämä oiva sauma kirjoittaa kesken päivän, harvinaista herkkua.
Pikku Lotta kasvaa huimaa vauhtia ja pian huushollissa ei enää pyöri yhtään vaippapöksyä kääk haikeaa.
Seitsämän pitkää vuotta huusholliin on raahattu jos jonkin moisia paketteja täynnä imukykyisiä ja vähemmän imukykyisiä vaippoja, ja nyt se aika on ohi.
Taidan säästää paketin viimeisen vaipan muistoksi heh!
Oon huomannut että Blogiani lukee aika moni ihminen vaikka kommenteja ei satelekkaan.
Olisi huisin hauska tietää millaisia ihmisiä lukijoiden takana oikeen onkaan, joten rohkeasti kommentoimaan.
Vaikka lähinnä itselleni muistoksi kirjoitan on aina mukava tietää että joku muukin lueskelee höpö höpö juttujani : )

Nyt jos lähtis kattomaan millainen leikki noilla rakkauspakkauksilla oikeen onkaan, ei sitä tiedä vaikka pääsisi osallistumaan mummon roolissa.

Hauskaa viikonloppua!

Ihana arki

Lomailu on kivaa, mutta pakko myöntää että niin on arkikin. Arkisin tuntuu olevan niin selkeät sävelet.
Valitettavasti kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, sillä arki illat on pyhitetty karvaiselle lapselle, jolla on selvästi jonkin asteinen uhma ja kokeilu kausi. Ennen niin selkeät käskyt ovat muuttuneet pikku jätkän mielestä mahdottomiksi.
Ihan kuin korvat olisivat jääneet lenkkipolun varrelle tai silloin tällöin kotiin.
Onneksi uskon että koiran kasvatuksessa ja lasten kasvatuksessa on kenties muutamia samoja seikkoja.
Uskon että määrätietoisena ja johdonmukaisella toiminnalla jätkän pätkästä kasvaa kelpo koiruus.
Onhan se joskus vaikeaa asettaa rajoja ja pysyä tiukkana kun toinen nappisilmillä tuijottaa niin viattoman näköisenä, tälläisiä tilanteita tulee väistämättä eteen nykyään useamman kerran päivässä.
Onneksi meillä on kaikki illat aikaa harjoitella ja ennen kaikkea viättää yhteistä aikaa.
Pienestä asti on ollut selvää että pojan mielestä nenätyöskentely on kivaa ja erittäin hyvän hajuaistin omaavana ollaan viimeaikoina etsitty erillaisia esineitä niin sisällä kuin metsässä.
Ruuan etsiminen oli alkuun pop mutta selkeästi liian helppoa joten vaikeutin etsintää siirtymällä vähemmän haiseviin asioihin heh!
On erittäin palkitsevaa huomata kuinka rakas karvainen ystävä nauttii jokaisesta onnistuneesta suorituksesta.
Sellaista tällä erää nyt palattava päivärytmiin.

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi 2014 oli melkoinen, omalla tavallaan raskas ja helpottava. Opin valtavasti uutta niin itsestäni kuin elämästäkin.

Vuoteen mahtui mm.muutto karmaisevalta Kiteeltä suureen Espooseen, Rakkaan Vili-pojan muutto meille, keskimmäisen lapsen päiväkodin aloitus, esikoisen kolumaloitus, kotiäidiksi palaaminen ja paljon muuta.

Huoli omasta ja läheisten terveydestä oli pysäyttävä kokemus, mutta taas olen vahvempi ja kaikki on hyvin.

Sairastelukausi näyttäisi olevan parempaan päin ja lomaakin jäljellä melkein viikko. Tämän viikon aijon nauttia ja kerätä voimia.

Luvassa on kymmeniä kilometrejä talsittavaa kera karvaisen ystävän ja se jos joku on rentouttavaa ja terapeuttista.

Ja kuten aikasemmin kerroin on edessä myös omaan olomupotoon panostamista ja haaveena kentiäs syöpäkääryleistä eroon pääseminen, vaikka mitään en lupaakkaan.

Elämä alkaa olla siinä mallilla että on aika toden teolla miettiä tulevaisuutta etenpäin ja jatkuvasta vauvakuumesta potevana ihmisenä ajatus siitä että perheessämme ei enää ole vauvaa saatika taaperoa on karmaiseva. Järki kuitenkin sanoo että lapsiluku on täynnä ja on vihdoin aika keskittyä myös itseensä.

Takana on seitsämän raskasta ja rakasta vuotta, jolloin perheessämme on aina ollut pieni lapsi.(toki niitä on yhä mutta ei enää niin pieniä) Nyt se on muuttunut ja on vaikea kuvitella millaista on elää ilman vaippaikäistä, keittiöstämme puuttuu syöttötuoli ja saan lurpsahtaneet rintani omakseni ilman että joku roikkuu niisä jatkuvalla syötöllä.

Outoa mutta silti aika haikeaa, minun lapseni ovat kasvaneet ja irtautuneet askeleen lähemmäksi maailmaa byhää.

taapero

Vili Vauva

Ensimmäinen koulupäivä