Tuleekohan näitä valvottuja öitä ikävä kun niitä ei enää ole?
Elämä on taas tuntunut muutaman päivän junnaavan paikallaan ja jostain syystä en näe sitä niin positiivisenä asiana kuin ehkä pitäisi.
Elämästä vaan tuntuu puuttuvan jotain, enkä millään saa kiinni siitä mitä se voisi olla.
Mullahan on kaikki mitä vain tarvirsen mutta silti olo on jokseenkin tyhjä.
Kaiken tän lapsiperhe elämän pyörittämisen, ja kaiken maailman arkiasioiden murehtimisen keskellä elämä on jotakuinkin täydellistä.
Ympärillä on paljon elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä jotka valittavat valittamistaan ja saavat huolillaan oman elämäni tuntumaan helpolta.
Jos suurin murheeni on kiukutteleva viisivuotias ja se mitä ihmiset ajattelevat pienen neidin raivokohtauksista, on pakko myöntää että pienet on mun murheet. Toiset painivat eri mittakaavassa murheidensa kanssa ja siksi koen tuntevani väärin ja ennen kaikkea valittaminen näinkin onnellisessa asemassa on naurettavaa.
Ruokailut ovat sujuneet hyvin ja turhilta mässäilyiltä on toistaiseksi vältytty, olo on silläkin saralla hyvä.
Tulevaisuus pyörii mielessä ja olisi suurten valintojen aika, mutta jostain syystä pelkään valitsevani väärin. Mitä ihmettä mä sitten teen? Pitääkö kestävä rikkoa?
Pään vaivaa tuottaa etenkin se että valintoja täytyy tehdä ottamalla huomioon myös pikkuväki ja ajateltava etenkin heidän tulevaisuuttaan. Syytänkö itseäni jos valitsen väärin? Kadunko lopun ikääni päätöstäni?
Joku voisi luulla kyseessä olevan elimen luovutus tai jokin muu suuri päätös, mutta tälläkertaa kyse on kuitenkin vain päätöksestä missä viettää seuraavat 16 vuotta.
Näillä mennään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti