Päivän kuuma puheenaihe

Eilinen Päivä on tuntui ikuisuudelta, johtuen yöllisestä valvonta sessiosta, tissin lusuttajan kanssa.
Saatii onneksi kumpikin nukuttua muutaman tunnin päikkärit joka kohensi oloa huomattavasti.
Joskus on vaikea luopua iltaisin omasta tai yhteisestä hetkestä ja mennä ajoissa nukkumaan. Toisaalta lohduttaudun yhä sillä että lapset ovat lapsia vain pienen hetken elämästäni.
Jokainen joka on lukenut uutisia viimepäivinä, on törmännyt uutiseen jossa nainen ja kolme pientä lasta kuolivat kolarissa.
Tästä kolarista on kirjoitettu myös monessa muussa blogissa ja mielipiteet ovat hyvin erillaisia. Toiset tuomitsevat naisen teon täysin kun taas usean pienen lapsen vanhemmasta teko oli armahdettavissa ja jollain tapaa ymmärrettävä.
Voiko tuollainen teko olla missään määrin hyväksyttävä.
Itse useasti masentuneena, ja etenkin synnytyksen jälkeen ajatukset ovat olleet joskus erittäinkin synkkiä.
En silti voisi ikinä kuvitellakkaan tekeväni itselleni tai lapsilleni mitään pahaa.
Enemminkin noina hetkinä kun mieli on maassa, ajatuksissa pyörii se kuinka olisi helpompi vain lähteä, tällä tarkoitan irtiottoa esim toisella paikkakunnalla.
Noina hetkinä mikään ei tunnu hyvältä, tuntuu kuin kukaan ei välittäisi ja elämä on yhtä kaaosta. Vaikka sinua kehuttaisiin ja rakastettaisiin et vain nää mitään positiivistä missään asiassa.
Tunteesta on vaikea päästä eroon ja itsesäälissä möyriminen vain pahentaa tilannetta.
Voin vain kiittää rakasta puolisoani joka on tukenut minua näinä aikoina.
Hän ei sääli tai paijaa, vaan herättää minut ikäänkuin unesta toteamalla jämptisti että nyt pää pois perseestä, sulla on kolme pientä lasta jotka tarvitsevat sua, olet itse lapsia halunnut ja ne on hoidettava mä autan.
Itse koen että tuollaisessa mielentilassa olevalle ihmiselle sääli ja surkuttelu on vihoviimeinen asia. Se viestittää tälläiselle ihmiselle lisää mietteitä siitä kuinka huono ja epäonnistunut hän on.

Ihmiselle joka ei nää positiivistä missään asiassa.

Rohkaisu ja kannustus muuttamaan asioita auttaa paljon.

Tänään meillä vietetään vapaa päivää pikkutyttöjen kesken, välillä on vaan kiva olla ja koska meillä ei ole pakko juosta joka päivä päiväkotiin, niin nautimme olostamme.

Pikku Lotalla on alkanut järkyttävä uhma  nukkuminen öisin on tylsää ja täysin tarpeetonta, Pukeminen on hirveää, Äiti tarjoaa aina pahaa ruokaa eikä ymmärrä millään että osaan jo huolehtia itsestäni. Osaan kaiken jo itse, kunhan noi hölmöt aikuiset antaisivat minun kokeilla. Äiti aina vaan hoputtaa ja selittää turhanpäiväisiä asioita, turhan vaikeasti niin ja kaiken lisäksi toistaa ne miljoona kertaa.

En voi ymmärtää miksi pitää nukkua kun voisi ihan hyvin leikkiä koko yön.

Miksi pitää mennä ulos sisäleikkien sijaan, hakea sisko hoidosta, eikö sen voisi jättää sinne valmiiksi niin ei tarvitsisi koskaan viedä, Miksi ulos ei voisi lähteä pelkkä vaippa päällä, tai miksi koiralle ei voisi laitta vaippaa niin sitä ei tarvitsisi ulkoiluttaa.

Elämä lapsena on epäreilua mä tahon olla aikuinen.

Tästä päätellen elämä kaksivuotiaana ei ole kovin helppoa.

Yöllisiä mietteitä

Taas hereillä, mä en ymmärrä missä mättää? Miksi lapset ei taho nukkua, nukkuminen on ihanaa.
No joo meillä syynä on yöunia häiritsevä atooppinen iho, joka herättelee tasaisin väliajoin kutiamalla kamalasti.
Itsellä nukahtaminen kesti, koska hölmönä lueskelin uutisia, jotka sitten kaikkine karmeuksineen kummittelivat mielessä.
No sain mä neljätuntia pätkissä nukuttua ja tiedossa on mahdollisuus päiväuniin.
En valita en.
Väsynyt mutta onnelinen heh.
Tähän aikaan yöstä pää lyö tyhjää joten palaillaan päiväunien jälkeen.

Loppuun kuva teoksesta jonka esikoinen askarteli eilen tultuaan koulusta.
Musta aika hellyyttävää.

Asiaa rahasta

Raha on tärkeä, välttämätön, ja sitä ei koskaan ole liikaa vai onko?
Tällähetkellä elämme elämää käyttäen rahaa harkiten johtuen elämäntilanteestamme ja tästä syystä koen etten ole oikeutettu ruikuttamaan asiasta. Olen itse valinnut sen että tuloni koostuvat pelkistä erillaisista tuista joita tällä hetkellä ovat: kodinhoidontuki, työttömyysetuus, lapsilisä, asumistuki, opintotuki, sekä viimeisenä etuutena toimeentulotuki.
Koen olevani onnekas saadessani hoitaa lasta kotona vaikka joudunkin luopumaan monesta.
Joudun laskemaan tarkkaan menoni mutta, niinhän moni muukin, vaikka töissä käyvä ihminenkin.
Vaikka rahaa ei ole matkusteluun ja törsäilyyn, niin voin joka kuukausi ostaa jotain pientä mukavaa itselleni ja lapsille.Toki sekin ylimääräinen on usein kirpputori löytöjä.
Säästämme myös huomattavasti kun emme ole alkoholinkäyttäjiä ja käymme viihteellä harvoin, siis todella harvoin.
Emme myöskään harrasta mitään mikä maksaisi, niin paitsi lapset mutta hienon toimeentulotukijärjestelmämme avulla tämäkin on mahdollista, siis lasten maksulliset harrastukset.
Miksi valittaisin minulla on rahaa asumiseen ja meillä on ruokaa. (niin ja terveet lapset)

Kuukaudessa rahaa jää juuri sen verran että pärjäämme, ei niin että säästäisimme mutta pärjäämme.
Toivon kuitenkin jonain päivänä ettei minun tarvitsisi laskea jokaista pennosta ruokakaupassa vaan voisin ostaa mitä mieleen tulee, ilman turhia hintavertailuja.
Uskon tämän aikakuden elämässämme opettavan myös lapsille että kaikkea ei saa vaikka haluaisi, he oppivat arvostamaan pieniä asioita kuten sitä että leivän päällä on juustoa tai että kirpputorilta ostettu lelu voi olla yhtä hyvä kuin kaupasta ostettu upouusi. He oppivat myös säästämään ja arvostamaan kierrättämistä.
Joku ulkopuolinen voisi ajatella että häpeän tai koen suurta alemmuuden tunnetta siitä että olen pienituloinen mutta päinvastoin olen äärimmäisen iloinen ja onnellinen siitä että meillä täällä suomessa on mahdollisuus elää näin.
Ehkä ainut asia mistä olen surullinen ja minkä vuoksi toivon tämän aikakauden päättyvän, on se kuinka huomaan edellämainitut tunteet joskus lapsissani. On valitettavaa ja erittäin karua että lasten keskuudessa valitsee kiusausta tuloluokista johtuen. He eivät välttämättä pääse muiden lasten leikkeihin jos eivät omista upouusinta hittilelua tai eivät omista tietokone/konsolipelejä minkä vuoksi jäävät keskustelujen ulkopuolelle.
Olisi hienoa jos myös hyvätuloiset vanhemmat muistaisivat että heidänkin lapsillaan on korvat ja että ihmisten vertailu ja arvostelu lasten kuullen ei ole sopivaa.
Kannustakaa lapsia leikkimään kaikkien kanssa riippumatta minkä värinen, mistä kulttuurista,maasta lapsi on tai mihin tuloluokkaan lapsen perhe kuuluu.

jatkakaamme myöhemmin nyt on lähdettävä selaamaan päivän ruokatarjouksia.

Lussuttelusta

Imetys on omassa elämässä tällähetkellä yksi ajankohtainen aihe sillä yritämme lopettaa moisen tissien lutkuttamisen, onhan lapsi jo 2 vuotta ja 3 kuukautta.
Olen imettänyt tällähetkellä viisi pitkää vuotta yhtäsoittoa ja koen olevani tehtävän suorittanut.
Imetys on aina ollut jollain tapaa äitiyden yksi suurimmista haasteista, josta ei koskaan minun raskausaikanani puhuttu. Ensimmäisen kohdalla en edes ajatellut moista hommaa odotusaikana ja siksi se ehkä menikin puihin imetin hurjat kaksikuukautta ja senkin ajan koin erillaisia tunteita laidasta laitaan, venkslaten pullon ja rinnan välillä.
Päätös lopetuksesta oli kuitenkin helppo sillä en vain yksinkertaisesti malttanut istua ja imettää.

Toisen kohdalla olin päättänyt onnistua ja niin teinkin vakika alussa oli vaikeuksia jatkoin sitkeästi.
Ja vaikka tarkoitus oli imettää vain ensimmäinen vuosi huomasin pian imettäväni kaksivuotiasta.
Aloin taas odottaa ja neuvolassa sanotiin ettei imettämistä olisi pakko lopettaa vaikka olin raskaana.
Ja me jatkoimme. Oli luonnollista ja helppoa lopettaa isomman imettäminen vauvan synnyttyä ja myös vauvan imettäminen oli helpompaa sillä maitoa tuli jo valmiiksi.
Nyt huomaan taas imettäväni kaksivuotiasta ja pohdin miten lopettaa, olemme toki vähentäneet muutamaan kertaan päivässä lähinnä ennen nukahtamista. Miten me nyt lopetamme, vinkkejä otetaan vastaan.
Aihe herättää ihmisissä erillaisia tunteita ja siksi koen olevan viisaampi hoitaa lussutukset vain kotona. (paitsi joskus junassa pitkällä matkalla, niin ja kylässä, no joo joskus puistossa kun on lämmin)
No listataanpa vähän omia huonoja ja hyviä mietteitä taaperoimetyksestä

Plussat
-lapsi saa kokea läheisyyttä eritavoin
-kiintymys suhde on vahvempi
-eväät aina mukana



Miinukset
-uhmaikäinen lapsi kauppajonossa repimässä paidankauluksia huutaen. äiti nyt sitä tissiä!
-hämmentävät katseet silloin kun taapero ilmaisee julkisellapaikalla tahtovansa huikat
-oma käsitys lapsen kasvusta hmääntyy, et välttämättä nää lasta yhtä isona kuin muut
-omien tissien rupistuminen turhista lussutus hetkistä

No ensi viikolla aloitamme vierottamisen ja kokeilemme joko olisi oikea hetki.

Mitä mieltä sinä olet imettämisestä?
Onko kaksivuotiaan imettäminen omituista?

Viikonlopun kuulumiset

Viikonloppu meni taas hujauksessa, vaikka olisin kaivannut muutaman päivän pidempää.
Mitään erikoista ei ehitty tekemään, eli löllöttelyä ja mässäilyä.(hyi minua huomenna taas ryhdistäydyn)
Liikunnan määrä on kasvanut, kiitos Vilin jonka anovaa katsetta ei voi sivuuttaa. Nautin lenkeistä suunnattomasti, on ihana painella koiran kanssa metsään lepuuttamaan korvia kaiken tän hulinan keskellä.
Jos jostain niin koiran kouluttamisesta niitä onnistumisen tunteita saa.
Tänään tuli leivottua pitkästä aikaa pullaa ja siivottua perusteellisemmin.
Lasten suusta on kuultu hassuja letkautuksia joista voisi kirjoittaa kirjan.
No niistä myöhemmin lisää.
Oon metsästänyt myös edullista lasten sänkyä, jotta saataisiin taas sänkyyn mies, kahden lapsen sijasta. Kalevi parka on häädetty sohvalle ja huomasin itsekkin nukkuvani useimmin patjalla lattialla kuin sängyssä. 

No kuka sitten parisängyssämme nukkuu? no kaksi kaunista prinsessaa tietenkin. Tiedän on kauheaa antaa omien lasten pompotella vanhempiaan tuolla tavoin ja siksi tähän on tultava muutos heh!

Mutta muistan myös hyvin sen kuinka itse pienenä näin pahoja unia ja olisin toivonut pääseväni jonkun tutun aikuisen kainaloon nukkumaan, mutta se ei ollut mahdollista. Suokaamme tämä erehtymätön virhe ja sallikaamme pienten lastemme tulla silloin tällöin vierailemaan aikuisten lemmenpesään mikäli siellä on rauhallista.

Himputti joku kiskoo pöydän alla mun sukkia, joku ajatteli tietysti Kalevia ,mutta ei se Kalevi taida olla vaan se karvasempi mies.

Kylläpäs se jo väsyttääkin ja tekis mieli kaivautua peiton alle, mikäli sinne tänäyönä mahtuu. 

palaillaan!

                                           Kuva pienen penistä Sunnuntai pullista

Neurologinen kuulumiset ja valvomista

Aamu alkoi lupaavasti, ( silloin tiistaina siis, ei oo ehtinyt kirjotella) heräsin ajoissa kelloon ja sain kuin sainkin itseni ja pienimmän neitokaisen ajoissa vastaanotolle. Bussissa istuminen ei koskaan ole ollut lasten lempihommaa varsinkaan nyt, jolloin on pakko laittaa vaatetta enemmänkin kuin hellemekko. No neiti istui eväiden avulla rattaissa ja matkat meni jotakuinkin hyvin.
Perillä jännitin kuinka neiti malttaa olla paikoillaan huoneessa, mutta yllätyksekseni neitokainen istua nökötti tuolilla tikkaria imeskellen,sillä välin kun lääkäri suoritti tutkimuksensa. Aivojen kuvista ei löytynyt poikkeavaa, mutta verisuonia tarkastellessa jokin suoni aivoista kaulavaltimoon ei näkynyt ja tiedossa on uusinta kuvaus kaulan alueelta, kuukauden päästä. Sain myös estolääkityksen päänsärkyihin ja nyt mietin onko järkeä aloittaa lääkitystä koska perus burana auttaa. Lääkityksestä keskustellessa otin puheeksi imetyksen.

Ja kyllä minä olen epätavallinen taapero imettäjä enkä häpeä sitä. Sain lääkäriltä oudon mulkaisun ja ennen kuin ehin edes kertoa lopetus suunnitelmista, lääkäri sanoi tylysti: eiköhän olisi aika lopettaa, toihan menee joo kaikkien suositusten ohitse. Päässä naksahti ja vaikka kuinka teki mieli sanoa ajatukset ääneen, Kuten mitä helvettiä se sulle kuuluu jne. sainkun sainkin pidettyä mölyt mahassani.

Koen asian olevan henkilökohtainen enkä kaipaa arvostelua, omatpahan ovat aarteeni.

No joo se siitä aiheesta myöhemmin lisää viimeistään sitten kun toiset kuvaukset ohi.

Näin yömyöhään ei liiemmin jaksa kirjoitella ja syy valvomiseen on iloinen pikku pirpana jonka iho on huonossa kunnossa, kutinaa, kirvelyä ja itkua. Lisäksi tällä hetkellä Kalevin arvostus on maan tasolla ja ainoa asia mikä kelpaa on äitin syli.

Elämässä on tapahtunut myös väsymyksen ja valvomisen sijaan jotain iloista, nimittäin rakas karvalapsemme on palannut kotiin. Sovimme ystäväni kanssa koe ajasta  Vilin sijoituksen suhteen ja ystävä ilmoitti viimeviikolla ettei voisi pitää poikaa. Niimpä kaveri palasi kotiin.

Koen huonoa omaatuntoa siitä kuinka saatoin edes ajatella luopumista tuosta valloittavasta otuksesta. 

Otamme viime kuukauden kuitenkin opetuksena ja nautimme sen tuomista hyvistä ja uusista asioista joita opimme.

Lapset riemuitsevat pojan paluusta ja mullakkin on taas tunne että koko porukka on koossa.

Vihdoinkin taas syy lenkkeillä.

hyvää yötä!

Maanantai

Perus maanantai. Aamulla kukaan ei heränny herätyskelloon ja nukuttiin pommiin, sit kauheella kiirellä kiukkusille ja väsyneille lapsukaisille vaatetta niiskaan kunnes yhtäkkiä huomaan isoimman neidin silmissä tutun kiillon, voi ei kuumetta! Ei muuta kun pikaviestiä opettajalle että neiti lepäilee tämän päivän. Pienin neiti oli todella tukkoinen, onneksi tilanteen pelasti Kalevi jolla koulu alkoi vasta kymmeneltä. Niimpä sain juoda aamukahvini rauhassa, Kalevin raahatessa väsynyttä tyttöä päiväkodille.
Jos jotain positiivistä tästä päivästä täytyy sanoa niin omat syömiset on menneet hyvin, en ole sortunut mässäilyyn vaan hiilariton päivä takana. Jospa sitä huomenna jaksais vaikka herätä kelloon ja sutia sinne neurologille, jota en tänään muistanut yrityksistä huolimatta siirtää. Ei siis muuta kun tikkarikaupan kautta vastaanotolle.
( mussukat imeskelee tikkareita niin jospa mä kuulen jotain mitä se lääkäri sanoo )
Mut nyt pesut pisut ja nukkumaan.
Huomenna lisää jos ehtis päivästä kuviakin napsia!

Kohti kotia

Edellinen postaus käsitteli ehkä aika herkkää aihetta, josta voisin kirjoittaa kirjan jos aikaa vaan riittäisi, tietäisin monenlaisia seikkoja jolla parantaa nuorten hyvinvointia laitoksissa, mutta valitettavasti en keksi keinoa auttaa, on kuitenkin tiedostettava ja hyväksyttävä se tosi asia että tälläinen tavallinen pulliainen ei niille asioille mitään voi ja vaikka kuinka haluaisin en voi pelastaa näitä nuoria nyyh.

On siis palattava maanpinalle elämään omaa elämää ja koitettava kasvattaa omat pikku nappulat niin ettei tarvitsisi ikinä itse hakea apua lastensuojelusta.
Loma alkaa olla lopuillaan ja tänään olisi tarkoitus palata takaisin kotiin. On ihana olla reissussa mutta on aina ihana palata kotiin. Ei meinaan ole mitään parempaa kuin yöunet omassa sängyssä.( silloin kun pikkuneidit sen sallivat)
Ens viikolla olisi ollut tulostenkuuleminen mangneettikuvista mutta lastenhoitoapua ei ole saataville joten ajan siirtäminen viisainta.
Joo voisin ottaa pienimmät neidit mukaan vastaanotolle mutta, olisi mukavaa myös oikeasti kuulla mitä neurologilla on sanottavana. Olen muutaman kerran joutunut asioimaan lääkärillä neitien kanssa ja lopputulos on sama kun en olisi käynytkään. Pikkuprinsessat ovat usein hyvin vilkkaita varsinkin yhdessä ollessaan ja keksivät monenlaista viihdykettä itselleen. Lääkärin vastaanottohuone on täynnä mitä mielenkiintoisimpia esineitä ja estäminen olisi silkkaa vääryttä ja itkukohtaus olisi taattu, joten se siitä vaihtoehdosta.
Reissun aikana tuli myös pohdiskeltua lisää mahdollista muuttoa takaisin Joensuuhun ensi vuoden puolella ja vaikka mitään ei lyöty lukkoon niin tulevaisuuden hahmottaminen on helpompaa huoh.

Poden kovaa ikävää karvaista kaveria kohtaan ja tuntuu kuin elämästä puuttuisi jotain suurta, kaipaan yhteisiä hetkiä ja päivän aikana tehtyjä lenkkejä. Etenkin iltaisin olo on tyhjä. On masentavaa ryömiä iltalenkin sijaan sohvan nurkkaan ilman tuhisevaa kaveria yyh.
Mutta ehkä vielä joskus.
En olisi voinit koskaan kuvitella kuinka kova ikävä voi olla.
Nyt pakkaamaan ja auton nokka kohti Joensuuta, edessä on reilu neljätuntia täyttä viihdyttämistä.

Lomailua osa2 ja mietteitä lastensuojelusta

Viimeyö nukuttiin pätkissä pieneimmäinen on yhä tosi räkänen! No viisaana tuli mentyä aikasin nukkumaan joten olo on suht pirteä.

Eilen erehdyin lukemaan jälleen juttuja, mm kuuluisan Kristan tarinan sivulta.     http://www.lokakuunliike.com/ kertomus tytöstä ja hänen äitinsä kokemuksia lastensuojelusta.
Itse 14 vuotta asiakkaana olleena näkemykseni ja kokemukseni ovat erillaiset.
Voihan se toki olla että asiat ovat oikeasti menneet niin paljon huonompaan suuntaan mutta hiukka epäilen.
Otan aina juttuja lukiessani huomioon kummankin osapuolen mielipiteen. Lukemassani jutussa tyttö kertoi avoimesti kuinka oli tullut kaltoin kohdelluksi.
Silloin kun minä olin murrosikäinen ja asuin lastenkodissa koin samoin ja kapinoin rajusti vastaan.
Syytin lastenkodin henkilökuntaa ongelmistani ja koin heidän auttavan minua väärin.
Koin murrosikäisenä, kaksi viiden viikon jaksoa eristyksissä ulkomaailmasta, paikassa joka oli suunniteltu ikäänkuin nuorten pysähtymispaikaksi. Kyseisessä paikassa oli tiukat säännöt ja esim. Puhelut läheisille oli rajoitettu yhteen puhelin soittoon illasta, puhelu sai kestää 10 minuuttia ja nekin vain tietyille kahdelle henkilölle, ulkoiluja suoritettiin koko viiden viikon aikana vain n.kolmesti valvotusti ohjaajan kanssa 15 min kerrallaan ja tämäkin oikeus oli vain jos muut asiat sujuivat. Muilla asioilla tarkoitan esim. Yleistä käyttäytymistä, koulunkäyntiä, yksilökeskusteluja, hiljaista tuntia.
Kyseisessä paikassa jokainen nuori suoritti säännöllisin väliajoin huumeseulan, vaikka nuori ei olisi koskaan käyttänyt mitään. Toimenpidehän suoritetaan valvotisti niin että yksi henkilö katsoo vierestä virtsaamistasi. Itse koin tämän epämielyttävänä mutta minkäs teet. Kyseisessä paikassa oli myös paljon puhuttu putka, (eristys selli) jonne en onneksi koskaan joutunut. Vaikka se silloin tuntui painajaiselta uskon sen kasvattaneen minua ihmisenä. Tässä tarinassa äiti oli hakenut sosiaaliviranomaosilta apua lapsensa päihteiden käytölle ja yksi asia johti toiseen. Nuorta oli pompoteltu paikasta toiseen ja lopuksi sijoitettu paikkaan jossa häntä oli kohdeltu kuulemma väärin. Perhe syyttää viranomaisia aika hurjin syytöksin ja mikäli nämä asiat pitävät paikkaansa on syytä pohdiskella viranomaisten resursseja ja valtuuksia. Juttu herättää monenlaisia tuntemuksia ja kysymyksiä, kuten mitä vanhemmat toivoisivat viranomaisten tekevän hakiessaan apua? Eivathän hekään taikureita ole. vanhemmat siirtävät vastuun nuoren hyvinvoinnista viranomaisille jotka ovat ihan yhtä avuttomia ja toimettomia näiden oirehtivien nuorten kanssa. Jonka jälkeen he kritisoivat keinoja joita laitoksissa käytetään.
Toki hoitotavoissa voisi olla parantamisen varaa ja hoitohenkilökunnan ylilyöntejä ei saisi missään nimessä sallia.
Valitettavasti valtio on työntänyt näppinsä säästötoimineen tähänkin osa alueeseen ja henkilökuntaa lastensuojelu laitoksissa on liian vähän, valvonta on huonoa ja tukipalveluista säästetään.
Väsyneet hoitajat ovat avuttomia ja ylemmältä taholta satelee vaatimuksia, sekä uusia lakipykäliä säädetään lisää.
Paineita luo myös vanhempien odotukset nuorten auttamisesta ja vaatimukset ovat usein kohtuuttomia.

Kymmenen vuotta sitten muutettuani pois lastenkodista tilanne oli vielä mielestäni hallinnassa ja moni koki voivansa hyvin laitoksessa. Kodinomainen paikka jossa oli turvallisempaa kuin kotona.
Nykyään kyseisessä laitoksessa asuu myös nuoria joiden oikea paikka olisi nuorisokoti eikä lastenkoti. Nämä paikat ovat menneet sekaisin ja lasten ja nuorten tarpeet eivät välttämättä tule täytetyksi. Niin kuin edellisessä postauksessa kerroin näillä kahdella paikalla on mielestäni vissi ero.
Tästä aiheesta tulen jauhamaan varmasti lisää ja minulle saa toki esittää kysymyksiä ja mielipiteitäni voi kritisoida ja vastaväitteiden esittäminen on sallittua.
Minä kerron vain oman mielipiteeni.

Lomailua ja Anopeista

Saavuttiin vihdoin eilen perille reilu neljäntunnin junamatkan jälkeen.
Pikkunassikoiden viihdyttäminen junassa ei aina ole helppoa varsinkaan jos junassa ei ole paljon toivottua leikkivaunua.
Mehän varattiin toki paikat perhehytistä, mutta kun vihdoin myöhässä ollut junamme saapui oli se korvattu toisella kalustolla eikä kenelläkään ollut paikkoja. No me selviydyimme ja perillä odotti mummola, joka sijaitsee n.tunnin ajomatkan päässä Joensuusta. Mummola ei ole meidän lasten mielestä mikään perus mummola onhan siellä jumppasali, puolapuineen ja valtavasti tilaa juosta ja temmeltää. Mummola sijaitsee vanhassa koulussa jonka pihapiirissä juoksentelee lukuisia kanoja poikineen. Ja mitä mummuun tulee, on hän loistava ei suinkaan mikään tavallinen, tanakan keskivartalon omaava harmaahapsi vaan päin vastoin. Mummu on paljon, onhan hän myös mieheni äiti ja minun anoppini.

Anopit ovat monesti keskusteluissa etenkin naisten keskuudessa, henkilöitä jotka saavat veren kiehahtamaan päässä. He ovat ihmisiä jotka tuputtavat liikaa itseään ja neuvoja asiasta kuin asiasta. Naiset puhuvat anopeistaan harvoin suopeaan sävyyn varsinkaan jos perheessä on jo pieniä rakkaudenhedelmiä. Silloin nämä katalat noita akkaa muistuttavat anopit, eivät vain yksinkertaisesti pysty olemaan poissa, vaan tyrkyttävät ikivanhoja lastenkasvatus neuvojaan, imetyksen tärkeyttä unohtamatta.

Mutta ajatellaampa asiaa anopin näkökulmasta. Esim.Miltä tuntuisi kun oma rakas poikasi esittelee sinulle tuntemattoman naisen ja sinun on vain hyväksyttävä se tosi seikka että tästä naisesta tulee luultavasti poikasi nainen nro1 hänen elämässää. Ennen se olit sinä nyt se on hän. Uusi nainen tekee taatusti parempaa ruokaa kuin sinä. Lisäksi hän saa neuvoa ja kritisoida pukeutumista, mäkättää siivouksesta niin ja hoitaa oman lapsesi jälkikasvua enemmän kuin sinä, vaikka onhan heissä sinunkin vertasi. Tähänkö äitiys päättyy, siihen kun lapsen elämään saapuu toinen nainen ja sinusta tulee mäkättävä ja ärsyttävä anoppi. Meidän äitien on siis tehtävä valtava kasvu ennen kuin voimme hyväksyä että pikku pilteistämme on kasvanut aikuisia.
Itse koen anoppini olevan loistava, hän on nainen joka on antanut minulle paljon hän ei suinkaan ole tavallinen anoppi ja voin ylpeänä kertoa hänestä muiden kiroillessaan omiaan. Tämä nainen on auttanut ja tukenut, jakanut viisaat neuvonsa viisaasti ja olen onnellinen siitä että olen saanut tavata hänet. Hän on taivaallisen taitava ja läsnäoleva mummu, äiti ja anoppi.

Nyt on lähdettävä hoitamaan kanoja.
Kuvia matkalta.

Väsymys

Meilläpä ei nukuttu viimeyönä, sillä nyt se saamarin räkätauti tarttui pienimmäiseen. Itkeskeltiin vähän väliä koko yön ja lopulta klo.4 kuului vieno ääni: äiti nälkä. Raukalle ei eilen maistunut ruoka ollenkaan ja nyt sitten yöllä nälätti.
Yöllä kun yksi herää itkemään niin takuuvarmasti herää muutkin. Vanhemmuuden etuihinhan kuuluu kulkea silmät ristissä ja haaveilla edes yhdestä yöstä jolloin ei tarvitsisi herätä.Niin ja asiaan tietysti kuuluu miehelle kiukuttelu ja väsymyksestä valittaminen. Kovaan ääneen ettei vaan jäisi epäselväksi keltään kuinka väsyneitä olemmw.
Moni ajattelee että itseppä kakaras väänsit mutta korjaan hiukan, väänsimme ne yhdessä, toki tein kovimman työn tai no mistäs minä voin tietää kuinka kovasti toinen väänsi.
Vanhimmalla Tytöllä alkoi eilen syysloma koulusta, joten ollaan päivä tyttöjen kesken ja yritetään selviytyä vaikka silmät ristissä.(miten ne silmät saa ristiin, ei kokemusta)
Huomenna pakataan kimpsut ja kampsut ja suunnataan räkänokkien kanssa jojensuuhun. Mennään hiukan haukkaamaan happea pakokaasujen keskeltä. Niin ja morjestamaan rakasta mummua. (anoppia)
Nyt voi kyllä myöntää että loma tulee tarpeeseen vaikka 4 tuntia junassa näiden pienten mussukoiden kanssa ei aina ole niin ihanaa. ( kuka perkele keksi tehdä junista savuttomia)
Näin on tää mamma vetää röökiä aina kun siihen on mahdollisuus hyi minua huono esikuva lapsille hyi hyi. Ja että isäkin vielä tupakoi hyi hyi. En ole tavastani ylpeä vaikka en sitä peittelekkään.
No joo nyt on lähdettävä keittämään lisää kahvia niin ja tupakoimaan aamun pakolliset sauhut. ( eihän tehdä tästä sen isompaa numeroa tänks!)

Blogin kirjoittamisesta

Tämä on mulle siis ihan uus juttu ja kaiikki kirjoittaminen ja ulkoasu jutut ja muut tuntuu vielä aika kömpelöltä pahoitteluni tästä. Lisäksi olen huono tekstin asettelussa ja oikeinkirjoituksessa mutta toivon mukaan jotain selvää saa.

Ottaisin mieluusti vastaan ehdotuksia aiheista ja siitä kuinka voisin parantaa kirjoittamistani joten jos olet rohkea, laita kommenttia niin opin jälleen lisää.

aurinkoista tiistai päivän jatkoa!

Sairastelua ja pohdintoja

Eilinen ja tää päivä on mennyt flunssaista lasta hoitaessa ja samalla mieleen on herännyt monenlaisia seikkoja koskien sairaanhoitojärjestelmäämme, joka on mielestäni loistava. 

Meillä kullannuput sairastavat äärimmäisen vähän verrattuna moneen tuttuun lapsi perheeseen. Esikoisen ollessa vauva ja erittäin itkuinen sellainen tuli usein kuskattua kiljukaula lääkäriin, sillä olin sata varma että sellainen parkuminen ei voi olla normaalia. 

Helmikuussa 2008 pieni tyttäreni oli kuumeessa ja hyvin itkuinen ja minä hyvin väsynyt ja epätoivoinen ja raahasin lapseni jälleen lääkäriin ja sainkin helpotusta omaan tuskaani kun lääkäri totesi lapsella korvatulehduksen ja kirjoitti ensimmäisen antibioottikuurin. 

Ehdin antaa lääkettä vain yhden kerran kun pikkuinen alkoi ripuloida rajusti sekä lopetti syömisen ja juomisen. Vuorokauden kuluttua olimme nesteytykseassä ja tällöin toinen lääkäri tutki korvat ja totesi niiden olevan täysin terveet. 

Antibioottiripuli oli diagnoosina ja siitä selvittyämme pääsimme kotiin. Syynä lapsen karjumiselle oli ollut hampaiden tulo.( näin ainakin jälkikäteen ajateltuna ja viisastuneena) 

No korvatulehdus diagnoosin jälkeen oli kuitenkin käytävä jälkitarkastuksessa ja vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt jättää väliin. Taas eri lääkäri jonka mielestä lapsen korvat ovat edelleen tulehtuneet ja toinen tärykalvo ei liiku. Yritin selittää lääkärille etten haluaisi antibiootteja, jonka seurauksena lääkäri vaakutti että antibioottiripuli on äärimmäisen harvinainen ja tuskin toistuu, voisimme kokeilla eri antibioottia ja että hoitamattomana lapselta voisi mennä kuulo. 

Ihmettelin hetken sillä eihän kullanuppumme vaikuttanut kipeältä, mutta nuorena ja suht tuoreena äitinä en todellakaan halunnut lapsestani kuuroa ja otin reseptin kauniiseen käteeni, marssin apteekkiin. 

Valitettavasti sama toistui, jälleen ensimmäisen lääkkeen annon jälkeen lapsi alkoi ripuloida ja kuivui, sillä ei suostunut juomaan. Nesteytyksessä olimme jälleen. No selviydyimme ja olimme saaneet ohjeistukseksi seurata korvia sekä jälkitarkastus aika olisi kuukauden päästä. 

Kokonaisen kuukauden lapsi oli terve ja marssimme jälkitarkastukseen jossa oli vastassa sama lääkäri kuin edellisellä kerralla. Diagnoosina oli kummankin korvan tulehdus. 

Tällä kertaa mietin mielessäni että en taatusti antaisi lapselleni mitään lääkkeitä. Sain reseptin ja jälkitarkastus ajan, tällä kertaa hain lääkkeet mutta en antanut niitä, tiedostin riskin kuuroutumisesta mutta en ollut valmis viikkojen valvomiseen.

 Jälleen tuli aika mennä jälkitarkastukseen ja tuttu nainen odotti meitä. Nainen kyseli vointia ja tarkasti korvat, tällä kertaa ne vaikuttivat oikein terveiltä, jonka jälkeen kerroin lääkärille että en ollut antanut määrättyä lääkekuuria. 

Olisittepa nähneet lääkärin ilmeen sain saarnan siitä mitä olisi voinut käydä ja että lääkärin määrämät lääkkeet tulisi antaa. Lopuksi lääkäri änkytti kuinka korvatulehdukset voivat joskus parantua itsekseen. 

Hah tämän episoidin jälkeen meidän huushollissa on antibiootit pysyneet apteekissa. Toki annan lapselle antibiootteja jos ne ovat oikeasti kipeitä, mutta olen myös oppinut sen että lapset ja etenkin vauvat voivat itkeä muutenkin, eikä aina tarvitse olla jokin asia huonosti.

Tiedän useita vanhempia jotka kuskaavat lapsensa lääkäriin milloin mistäkin syystä ja heidän lapsensa ovat korvakierre lapsia ja ties mitä.

Nämä lapset ovat syöneet ensimmäisen vuoden aikana antibiootteja enemmän kuin moni aikuinen koko elämänsä aikana. Entä sitten kun he sairastuvat oikeasti? Tehoavatko lääkkeet?
Mitä lukuisat antibiootti kuurit tekevät lapsen omalle puolustusmekanismille saatika suolistolle?

En missään nimessä ole antibiooteja tai muita lääkkeitä vastaan ja ymärrän myös lääkäreiden syyn lääkkeiden määräykseen, onhan se vaikeaa sanoa vanhemmalle, joka huolesta soikeana tulee vastaanotolle hakemaan syytä siihen miksi oma piltti vain rääkyy, että ei teidän pikku Pirkkoa mikään vaivaa. 

Kenties vanhempi on jo tehnyt oman diagnoosinsa internetin ihmeellisten hakukoneiden avulla ja olisi kamalaa poistua vastaanotolta ilman minkäänlaista selitystä.

Olen itsekkin syylistynyt kyseiseen turhanpäiväiseen päivystyksessä ramppaamiseen ja vain kerran joutunut lähtemään kotiin tyhjin käsin. Tuolloin vei itkevän lapsen taksilla päivystykseen kun se oli karmaisevalla tavalla rääkynyt pää punaisena jo pari tuntia, no tyttö nukahti taksiin ja  heräsi vastaanotolla, aukaisi silmänsä ja leväytti virolaiselle lääkärimiekkoselle leveän kauniin hymynsä. Lääkäri vilkaisi lasta, tutki hetken ( jonka aikana tyttö nauraa räkätti) ja totesi hymyillen lapsen olevan täysin terve. Kyllä hitusen nolotti mutta tulipahan käytyä. Lapsen diagnoosi oli siis yliväsymys heh! Voi meitä äitejä ollaan me vaan hassuja yritetään silti pitää maalaisjärki kädessä kun hoidamme pieniä kullanuppujamme.
Onneksi terveydenhoitomme on melkeimpä ilmaista hah haa palaillaan.

Itsekkyys

Mitä on itsekkyys ja koska on oikea aika olla itsekäs?
Mä koen olevani välillä liiankin itsekäs johtuen ehkä siitä että olen oppinut taidon vasta myöhemmällä iällä. Huomaan usein arjessa ajattelevani aina ensin muita esim lapsia ja Kalevia sekä ystäviä.  Tykkään auttaa muita ja joskus havahdun siihen kuinka väsynyt olen, silloin tiedän että on syytä välillä hoitaa itseään ja kuunnella omaa kehoa ja mieltä.
Arkisissa asioissa epäitsekkyys näkyy pieninä asioina kuten esim. Ajattelen viikonloppu aamuisin Kalevin väsymystä ja annan hänen nukkua niin pitkään kun unta riittää (en muista koska olisin itse nukkunut 8 pidempään) mietin myös ruokakaupassa aina mitä muut haluavat syödä, mietin päivittäin onko kaikilla mieluisat vaatteet seuraavaksi päiväksi
( myös Kalevin vaatetus heh)
Itsellä ei niin väliä voin hyvin nukkua sitten haudassa, syödä mitä jää ja pukea päälleni mitä sattuu.
Autan mieluusti myös ystäviäni kuuntelen heidän huoliaan ja olen valmis antamaan viimeisistäni (raha) heille mikäli he sitä tarvitsevat. Joskus huomaan että kaikkeni antaneena itselle ei jää mitään, paitsi tietysti hyvä mieli siitä että muilla on hyvä olla.
Auttakaamme siis muita mutta muistakaamme myös pitää huolta itsestämme jotta jaksamme auttaa!

Loppuun kuvia menneeltä viikolta

Vaatetuksesta

Köyhänä ei aina ole helppo olla tai no en mä kyllä koe itseäni muuten köyhäksi, paitsi silloin kun pitäisi oikeasti ostaa itselleen tai lapsille jotain hyödyllistä kuten vaatteita. Ostan vaatteita paljon huutonetistä ja kirpputoreilta. Ainut mitä en käytettynä halua ostaa on lasten kengät ja alusvaatteet.
Toki tulee ostettua muutakin vaatetta uutena mutta harkiten. En todellakkaa ole mikään muoti tietoinen ihminen ja pukeutumiseni on tylsää, vaikka olisihan se joskus mukava oppia pukeutumaan tyylikkäästi yhdistellen.
(Tässä elämän tilanteessa budjetti ei salli)
Jos sinulla on vinkata jotain nettisivustoa jossa olisi esim lasten vaatteita suht edullisesti olisin enemmän kun kiitollinen.
Ostan usein vaatteita myös perus kaupoista H&M, Lindex jne.
Koen vaatteiden olevan suht edullisia vaikka laatu lasten vaatteissa ei olekkaan priimaa.
Olisi ihana jos voisi enemmän ostella pienistä puodeista jotain mitä ei ihan jokaisella ole päällä, mutta kyllä sekin aika vielä koittaa kunhan siirrymme seuraavaan elämän vaiheeseen.

Laatuaikaa

Tänään sain viettää laatuaikaa yksikseni vieraillessani Jorvissa pään mangneetti kuvauksissa. 

Kokemus oli mielenkiintoinen vaikka jännitin sitä etukäteen kaameasti, niin näin jälkikäteen on sanottava että ei se niin kauheaa ollut.

Olin varma että saan jonkin sortin paniikkikohtauksen tai että en kykene olemaan niin kauan liikkumatta. Mutta hyvin meni ja tuloksista kuullaan pain viikon päästä.

No miksikö kävin kyseisessä tutkimuksissa. 

Sain kuukausi sitten oudon kohtauksen kotona. jossa menetin hetkellisesti oikean silmän näkökyvyn ja puolet kasvoistani puutuivat, pelottavinta oli kuitenkin se etten yhtäkkiä kyennyt muodostamaan minkään sortin lausetta. Olen kärsinyt n vuoden verran päänsäryistä, jotka luultavasti johtuvat niskojen jumista. Kuitenkin suurin syy siihen että lääkäri päätti laittaa lähetteen mangneetti kuvaukseen oli se että,  minulta on neljä vuotta sitten poistettu oikeasta jalasta swannoma (Hermokasvain). Tämän tutkimuksen tarkoitus on siis pois sulkea kasvainten mahdollisuus pään alueella.

No toivotaan ettei mitään löydy vaan, että kohtaus johtui jostain muusta.

Kalevi oli sillä aikaa käyttänyt pikku prinsessoja seikkailulla kauppakeskus Sellon katolla, mielikuvitusta ei ainakaan puutu kun retkikohteita on mietitty. 

Kotona odotti lämmin ruoka ja väsyneet lapsukaiset.

Nyt alkaa jo itseäkin väsyttää vaikka takana on kahdentoista tunnin yöunet ja puolen tunnin päikkärit. 

Niin ja pitihän mun kertoa kuinka tauko räpläämisestä sujuu, no helppoa ei oo ollu sillä ystävät ovat ahkeria viestittelijöitä, mutta oon vaan ajatellut että kyllä ne jaksaa odottaa ja kun vihdoin tajusin laittaa koko puhelimen äänettömälle melkein jo unohdin koko kapistuksen olemassa olon. Ja olen huomannut huikean eron mm isompien tyttöjen keskinäisten kinastelujen vähentymisessä sekä kotitöitä on tullut tehtyä paljon enemmän. Niin ja on tullut enemmän kekusteltua ton "paremman osa puolen kanssa" suosittelen siis kaikille kokeilkaa ja kertokaa ihmeessä kokemuksistanne!

Huomenna on pakko yrittää räpsiä vaihteeks vähän kuvia joten palaillaan!

Räpläämisestä

Aiheesta voisi jauhaa ja väitellä tunti tolkulla ja totta kai pidän omaa mielipidettäni ainoana oikeana.
Viime viikkoiset keskustelut nuorten yleisestä pahoinvoinnista, niin koulu maailmassa kuin vapaa ajalla sekä kotona.
Jokainen etsii syitä ja syyttelevät toisiansa, vaikka kylmä tosi asia on ettei ongelmia näin ratkota.
Mun oma näkökulmani on se että, nuorten pahoinvoinnin syy on alkujaan yhteiskuntamme asettamien paineiden syytä. ( nykyvanhemmat luovat itselleen ja muille turhia paineita kasvattajina ) Nykyajan vanhemmat syyttävät opettajia lapsien ja nuorten pahoinvoinnista joka näkyy mm.koulukiusaamisena ja erillaisina häiriökäyttäytymisenä. Onko oikein syyttää opettajia siitä että vanhemmat itse ovat yksinkertaisesti, niin kiireisiä ja omista lapsistaan ja nuoristaan vieraantuneita etteivät jaksa, taikka kykene pitämään heitä "kurissa" ja olemaan läsnäolevina kasvattajina.

Uskon että kaikki lähtee jo varhaislapsuudesta ja siitä mitä kukin silloin kokee. 

Yhä useampi lapsi joutuu eroon vanhemmistaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa esim. vanhemmat palaavat työelämään jo äitiysloman päätyttyä, sillä on ansaittava rahaa. 

Päivähoitopaikka saattaa tuntua vanhemmasta hyvältä idealta ja lapsi ei tässä vaiheessa ilmaise välttämättä tyytymättömyyttään, tai sitä ei eroteta. 

Mielestäni, niinkuin varmaan monen muunkin (aiheesta on tehty useita tutkimuksia) lapsen paikka ensimmäisenä elinvuosina on tuttujen ja turvallisten vanhempien tai aikuisten seurassa. Päivähoidossa tarjottava hoito ei riitä täyttämään lapsen tarpeita, lapsi joutuu kokemaan liian monenlaisia tunteita, kuten pettymystä, ikävää, torjutuksi tulemista vuorovaikutus tilanteissa.
( kuinka monta kertaa päivässä päiväkodin työntekijää jotuu sanomaan lapselle että odota hetki, tämä hetki kestää usein ikuisuuden. )
Tämä ja nämä seikat valitettavasti vaikuttavat lapsen ja nuoren käyttäytymiseen myöhemmin hänen elämässään.
He kokevat erkaantuneensa vanhemmista jo varhain, jolloin kunnioitus vanhempia kohtaan ei välttämättä säily. Vanhemmilla taas on huono omatunto kun eivät raskaan työpäivän jälkeen jaksa keskittyä täyttämään lapsen/nuoren kaipaamaa huomiota ja syyllistä etsitään kodin ulkopuolelta. Päiväkodin hoitohenkilökunta ja koulussa opettajat saavat osansa vanhempien haukuista.

Ratkaisuksi riittäisi esim. että vanhemmille tarjottaisiin jo lapsen ensimmäisellä neuvola kerralla tietoa lapsen psyykkisestä kehityksestä ja painotettaisiin vanhemman roolin tärkeyttä lapsen elämässä, Tälläisen tiedon tarjontaa tulisi olla tarjolla riittävästi ,niin kauan kun perhe asioi lasten neuvolassa. Lisäksi tietenkin vanhemmille olisi suotavaa saada mahdollisuus sellaiseen taloudelliseen tukeen että lapsen kanssa olisi mahdollista olla kotona niin pitkään kuin se on lapselle tarpeellista.
Olisi myös suotavaa tukea ja rohkaista isovanhempia hoitamaan lapsenlapsiaan esim osa aikaisena hoitojärjestelynä ja tarjota myös heille taloudellista tukea. Tämä auttaisi myös lapsiamme kunnioittamaan vanhempaa sukupolvea myös myöhäisemmässä elämän vaiheessa. ja voisi olla jokseenkin mahdollista että jos suhde isovanhempiin säilyisi säästäisimme pitkällä aikavälillä myös vanhusten hoitokustannuksissa.
Ja toki olisi ihanteellista jos valtio kohdentaisi säästö toimensa johonkin muuhun kuin lapsiin ja nuoriin kohdistuviin palveluihin, sillä totuus on se että tulevaisuutemme on heidän käsissää.

Antaisin myös jokaiselle vanhemmalle miettimisen aiheeksi miettiä millainen on läsnäoleva vanhempi.
Nykyään vanhemmat eivät välttämättä ole tarpeeksi läsnä, vaikka ovatkin kotona lasten kanssa.
Usein yhteisiä hetkiä kotona häiritsee aikuisen alitajuinen puhelimen vahtaaminen ja sen räplääminen.
Sorrun tähän myös itse usein ja jäinkin miettimään mitä minä tein silloin kun mulla oli vanhan mallinen puhelin, ilman nettiä ja turhan päiväisiä toimintoja. Olinko enemmän läsnä.
Silloin olin enemmän läsnä, mielessäni ei ollut niin paljon ylimääräistä ja keskityin helpommin lapsen kanssa olemiseen. Olin myös vähemmän kiireinen.
Niimpä haastan itseni ja kaikki muut vanhemmat elämään ilman puhelimen räpläämistä viikon ajan.
Tarkoitan tällä sitä että puhelin pysyy hyllyssä, tai missä kukin sitä sitten säilyttääkin,.
Siihen vastataan vain silloin kun se soi, tai sillä täytyy soittaa.
Jättäkäämme siis hyvät naiset ylimääräinen räplääminen vähemmälle!
Niin ja miehet räplätkää vähemmän.

 RÄPLÄÄMISTÄ VASTAAN!

Ps. Ilmoittelen kuinka vaikeaa on olla ilman räpläämistä!

 Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin mielipiteitä asiasta/asioista joten kommentoikaa rohkeasti.

Menneen viikon kuulumisia

Viikkoon on mahtunut monenlaista ja vielä olisi viikonloppu edessä.
Ollaan Taisteltu muunmuassa atooppisen ihon kanssa joka meidän perheestä löytyy kahdelta. Tosin esikoisen iho on jo vuoden päivät ollut ilman rasvauksia, mutta pienimmäsellä iho on huonossa kunnossa. Saa nähä millainen talvi tulee kun nyt jo iho kuin hiakkapaperia. Tällähetkellä pientä kiusaa atooppisen ihon kaverina myös lukuisat molluskat ja kutina öisin on sietämätöntä. Iho on hiukan tulehtunut ja tuntuu että jokainen perusrasva kirvelee siitä tietää että on aika turvautua kortisoniin.

Viikkoon mahtui myös karvainen hoitolapsi vili joka saapui viihdyttämään meitä keskiviikko iltana, ihana oli ulkoilla jälleen rakkaan kanssa. Eilen vein pojan kotiin ja ikävä on jälleen kova.
Nyt on jatkettava aamutouhuja

Hahhaa panikointia ja paniikkihäiriö

Istun yksikseni ja juon aamukahvia, muut nukkuu. Minun oma aamuhetkeni johon vielä kuukausi sitten kuului karvaisen ystävän aamulenkki. Voi miten osaakin olla ikävä.
Tänään on tiedossa erikoinen tai no, arjestapoikkeava tiistai sillä Kalevi ja Aino ovat aamun kotona. Ainolla on nimittäin puoliltapäivin silmälääkäri. Puolenvuoden välein seurataan silmiä karsastuksen vuoksi. Mun päivä ei tietenkään muutu muuta kun siten että päiväkodin ja kodin väliä ei tarvitse kulkea tänään. Kivaa vaihtelua sekin saa kävellä suoraan leikkipuistoon. ( jos multa kysyttäs en kävisi ikinä leikkipuistoissa) Koen olevani kuin koira koirapuistossa, ilman sitä
aah niin ihanaa vapauden tunnetta. 

Päin vastoin jos keskittyminen omasta pienestä tyttärestä herpaantuu hetkeksikin tuntuu kuin olisin jollain tavalla alaston ja pian huomaan useammankin silmäparin tuijottavan leveä hymy huulillaan. Lievää paniikkihäiriötä sanoisinko.
Kalevi sanoo aina että olen sosiaalinen ja että minulle ei sovi pelkkä kotiäitiys, mikä voi osaltaan pitää paikkaansa.

 
Olen vuosia kärsinyt paniikkihäiriö oireista tai ainakin useamman lääkärin diagnoosi on ollut paniikkihäiriö, mutta mistä sen tietää. Sain paniikkikohtauksia julkisilla paikoilla ollessani ja esim asioiden hoitaminen ja julkisilla liikkuminen oli haastavaa. 

Saatuani Nean oireet alkoivat lieventyä, enää ei ollut aikaa panikoida sillä oli pakko kohdistaa kaikki energia ja havannointi rakkaaseen parkuvaan lapseen. ( Nea oli itkuinen vauva ja liikkuminen ei aina ollut helppoa )

Toki panikoin vieläkin tietynlaisissa tilanteissa, tämä ilmenee usein monenlaisena sinkoiluna ja säheltämisenä julkisilla paikoilla, eli jos näätte oudon hikisen naisen sinkoilemassa niin älkää pelästykö, se olen vain minä, hoitamassa asioita. heh. 

Esimerkkinä toissapäiväinen kirjastokäynti jolloin kävimme hakemassa Nealle kirjastokorttia, päätyi niin, että istuin lopulta jonkun vieraan miehen lastenvaunuissa. Ja mitenkä tämä on mahdollista no , kirjastotädin tilalle oli tullut kirjasto "poika" jonka kanssa asiointi oli hiukkasen jännittävämpää ja lähtiessäni kiireen vilkkaa, tietty sen jälkeen kun olin asiani hoitanut, peruuntin tyylikkäästi takana seisseen miehen vaunuihin.(niin sanotusti pyllähdin)

En siinä tilanteessa, puna poskillani kerennyt edes kysymään olinko liiskannut kenties hänen pienen käärönsä, vaan pakenin paikalta. 

Voi sitä häpeän määrää vaikka näin jälkikäteen naurattaakin. Mutta siis sellaista pientä panikointia toivottavasti ihmiset eivät luulleet minun olevan humalassa. 

Näitä tarinoita riittää voisin kirjoittaa kirjan: Susanna Panikoi.

Paniikkihäiriö voi esiintyä monenlaisessa muodossa, tai näin olen kuullut. Oireet voivat olla monenlaisia mutta itse uskon että itsetunnolla on asian kanssa paljon tekemistä. Jos tunnet olevasi kaunis ja itsetuntosi on jokseenkin kohillaan panikointi voi vähentyä kun taas jos kuljet vanhoissa verkkareissa tukka rasvaisena voi oireet esim. "apua kaikki tuijottaa minua" olla hyvinkin vahvoja. 

Suosittelen siis jokaiselle pitämään huolta omasta ulkoisesta kuin sisäisestä kauneudesta, Näin voimme välttää monet panikoinnit.

No joo mutta mä lähen tästä nyt panikoimaan tonne ulos, ei sitä koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Paluu arkeen

Tiskikoneen täyttäjä ja roskien viejä palasi eilen kotiin. Pakka meni taas hetkellisesti sekaisin, vaikka niistä lisäkäsistä on apua niin joskus on jopa helpompaa toimia yksin. Saa toimia juuri oman päänsä mukaan ei tarvitse miettiä ja pohtia toisen tuntemuksia, ja niinkuin varmasti joka suhteessa myös meidän arjessamme syntyy tilanteita jolloin on vaikea muistaa ettei toinen osaa lukea toisen ajatuksia. Meillä ei kuitenkaan usein riidellä, vaikka välillä se varmasti puhdistaisi ilmaa. Onhan siinä välillä pidättelemistä kun yrittää nieleskellä kirosanoja vain sen takia että pikkuiset prinsessat eivät joutuisi elämään aikuisten riitojen keskellä. Meillä riidat hoidetaan nykyaikaiseen tyyliin, eli minä kaappaan lapset kainaloon ja painun hiekkalaatikon reunalle ja riitelemme watsapin välityksellä. Olisi kaameaa joutua pidättelemään kirosanoja iltaan asti ja luultavasti mun muistilla ne olisi jo unohtunut päivän aikana. 

Kahdeksaan vuoteen mahtuu muuten paljon viestejä.

Tän aamun olotilaa voi kuvailla seuraavanlaisesti: turvonnut ruipelo eli lihakset ( ne jotka joskus omistin ) ovat surkastuneet ja olo on kamala. Liikuntaa tulee entistäkin vähemmän kun ei ole enää koiraa. Mutta lupaan ryhdistäytyä tällä viikolla parannan tapani.

Lauantai illan viimeisiä pohdintoja

Miten voi olla suuressa päässä näin paljon toimintaa ja vielä tähän aikaan illasta huh huh eli pientä purkautumista tiedossa.
Yhdeksän vuotta sitten istuin melkeimpä kaikki lauantai illat enemmän tai vähemmän kosteissa merkeissä, milloin missäkin.
Tänä päivänä vietän jokaisen lauantai illan samoin kuin maanantai tai tiistai illan, hoitaen pieniä tyttöjäni. Törmään jokainen lauantai kuitenkin huolestuttavaan ilmiöön avattuani esim. Facebookin. Ilmiötä voisi kutsua vaikka nimellä, äärettömän tyhmää humaluuden hakua ja sillä kerskailua kuvin ja lukuisin viestein, josta ilmenee kuinka aikuiset ihmiset ihannoivat alkoholin käyttöä ja käyttäjiä.
Joku lapseton ihminen voi tietysti olla yhtä kyllästynyt (en ole kyllästynyt vaan hämmentynyt ja pettynyt ) meidän lukuisten vanhempien tilapäivityksiin pienistä kullan nupuistamme ja yhteisistä kasvun hetkistä.
Valitettavasti kuviin ja päivityksiin jossa käsitellään sitä kuinka kaljan juominen on sika siistiä ja jollain tavalla ihailtavaa ei syyllisty vain lapsettomat ihmiset.
Tai voihan se olla että ne on vaan ne mun kaverit ja kaverien kaverit jotka sattuvat harrastamaan kyseisiä päivityksiä? Jos asia on näin,on varmaan parempi tsekata kaverilistat läpi.
Luen vaikka mielummin "elämä on syvältä mari mari päivityksiä".
Edellisistä postauksista voi varmaan päätellä että oon viime viikot pohtinut tulevaisuutta.

Muutto Pohjois- karjalasta takaisin suur kaupunkiin oli askel joka tuntui oikealta mutta entä nyt. Sopeutuminen on ollut suht vaikeaa ja olen tullut katumapäälle. 

Miks musta tuntuu etten löydä paikkaa mihin kuulua, eikä se tietenkään haittaisi jos olisin vastuussa vain itsestäni, mutta miten muuttaminen ja paikanvaihdokset vaikuttavat lapsiin. Olisi lohduttavaa kuulla joltain täysjärkiseltä aikuiselta joka on lapsuudessaan muuttanut paljon,että ei se välttämättä jätä jälkiä. Huomaan usein vertailevani asioita päässäni ja toitottavani että tämäkin asia olisi helpompaa jos asuisit muualla kuin suurkaupungissa ja kerrostalossa.

Ja tottahan se on että Espoon ja Joensuun välillä on paljon eroja esim. siellä meillä olisi mahdollisuus jälleen asua omakotitalossa, ajatella miten olisi mukava taas päästää lapset ulos ilman että joka kerta tarvitsee pelätä jääkö joku auton alle tai seisotuttaa lapsia toppavaatteet päällä eteisessä odottamassa jotta jokainen on saanut puettua. 

Omakotitalossa jokainen voi mennä omaa tahtia ulos. Ääh täytyy pohtia ja punnita elämää ja sen mahdollisuuksia.
Nyt on kömmittävä prinsessojen väliin nukkumaan.
( ja kyllä nukumme samassa sängyssä )

Tulevaisuus

Me täällä vietellään tyttöjen viikonloppua, Kalevin riekkuessa Joensuussa. Ei sillä että oltaisiin jotenkin onnellisia isä papan häipyessä, päätettiin (muuten vaan)pitää tyttöjen juhlat vähän ilmapalloja ja keksejä, rentoa olemista ja retkeilyä. Tänään päästiin Tapiolaan moikkaamaan rakasta Jennaa ja tytöt näki Viltsu poikaa, sellanen kevyt viiden tunnin ulkoilu, jos neitokaiset sais vaikka ajoissa nukkumaan. Eilen luin Nealle iltasaduksi kirjaa nimeltä Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
(Catering m.valente)  kirjassa kirjoitettiin tulevaisuudesta mielestäni hyvin, se meni jotakuinkin näin:

Miten tehdään siis tulevaisuus? Tulevaisuus on eräänlainen muhennos, keitto, nykyisyyden ja menneisyyden sose. Niin tehdään tulevaisuus. Sekoitetaan kaikki mitä tapahtui tänään ja kaikki mitä teit eilen ja jokaisena päivänä ennen sitä ja kaikki mitä kuka tahansa, jonka ikinä olet tavannut, on tehnyt ja kaikki jotka hekin ovat tavanneet.

Niin ihanan sekavaa mutta niin totta ja voitteko kuvitella seitsemänvuotias lapsi tajusi heti ja sanoi että me aikuiset selitetään asiat vaikeasti, mutta tässä kirjassa asiat ovat juuri niinkuin hän ajattelee hmm pitäisiköhän mun huolestua he!
Nyt alkaa olemaan itselläkin jo vähän voimat veks sillee hyvällä tavalla ja niinkuin ystävälleni jo selitin että seuraavaksi on vuorossa pikaulkoilut,  pikailtapala, pikapesut, ja pika nukutus ( toivon mukaan) mun elämä on yhtä pikakelausta ja vain siksi että kaikki asiat mahtuisi yhteen päivään. Voi kun voisi välillä laittaa stopin päälle tai edes nauhoitukset.  No muistetaan kuitenkin kaikki joskus laittaa pause päälle ni jaksetaan paremmin!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Ps.suuri hatun nosto teille kaikille jotka hoidatte lapsia ilman toisen aikuisen apua.
Kuvia taidan lisäillä vasta huomenna sen verta huono muisti että en muista mihin pistin piuhan.