Tyhjää! Silti on oikeus tuntea

Otsikosta voi jo päätellä että pää lyö tyhjää, tuntuu kuin se olisi täynnä ilmaa. Tämän hetkisiin tunnelmiin sopisi hyvin kappale, kuka voisi kellot seisauttaa? Tuntuu kuin jokainen päivä olisi samanlainen ja yhtä nopeasti ohi kuin alkokin. Tätä kutsutaan kai arjeksi, jos en ihan väärin ole ymmärtänyt? Elämä on kuitenkin niin vauhdikasta ettei edes kuvia ole tullut liiemmin otettua. Kalevi ahertaa opintojensa parissa ja minä hoidan huushollin ( tai ainakin yritän,vaikka esm tällä hetkellä kämppä on kun pommin jäljiltä ) Ei pidä ottaa niin vakavasti ei ne muutamat vaatemytyt ja astiat tiskipöydällä maailmaa kaada, eikä ne taatusti siitä mihinkään katoa heh, ehtii sitä huomennakin. Huom jos ehtii,, ellei ole mukavampi mennä kauniiseen syys säähän ja lykätä urakkaa vielä hetken jos toisenkin.

 

Mietin usein millaista elämä olisi jos oma äitini eläisi.  Koen usein jonkinlaista kateutta niitä ihmisiä kohtaan joilla on mahdollisuus vielä aikuisiälläkin jakaa arjen huolet omalle äidille. Koen vihaa niitä ihmisiä kohtaan jotka kehtaavat valittaa siitä kuinka oma äiti puuttuu liikaa elämään. Tämä on kai ihan luonnollista. Vai onko? kyllähän esim ihmiset jotka eivät voi syystä tai toisesta saada lapsia, kokevat suurta vihaa törmätessään kadulla vanhempiin jotka nuhtelevat lapsiaan,, he luultavasti ajattelisivat tälläisella hetkellä että, jos minulle olisi suotu oma lapsi en taatusti ikinä kohtelisi sitä noin.. Onneksi meillä jokaisella on oikeus tuntea eritavalla. Minä koen usein olevani epäreilu  kun en tunne suurta kaipuuta tai ikävää edesmennyttä äitiäni kohtaan. Enhän mä edes tuntenut sitä. Tässä vaiheessa usein ihmiset toteavat hämmästyneinä: mutta sehän oli sun Biologinen äiti. Entä sitten, musta sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Mulle se oli nainen joka synnytti mut ja sitten hylkäsi, jätti oman pienen tyttärensä saadakseen tehdä itselleen tärkeitä asioita, kuten ryypätä. Joo alkoholismi on sairaus tiedetään, ei se silti oikeuta hylkäämään ketään ei varsinkaan pientä lasta tai tässätapauksessa lapsia. Ensimmäiset vuodet sijoituksen jälkeen se jopa ehkä yritti, kunnes luovutti ja niin luovutin minäkin. Kului vuosia kunnes lähempänä aikuisikää yritin ottaa yhteyttä uudestaan sama meno jatkui, mikään ei ollut muuttunut. Halusin niin kovasti tutustua häneen, mutta jokin päätti toisin. Muistan ikuisesti sen päivän kun puhelin soi ja siskoni soitti kertoakseen äidin kuolleen. Odotin tuolloin ensimmäistä lasta ja raskaus oli puolessa välissä. En saanut henkeä. Itkin, tosin vain hetken, en tiennyt mitä mun olisi pitänyt tuntea, kenties surua? mutta sitä ei tullut. Tänä päivänäkin mietin olisiko elämä mennyt toisin jos olisin ehtinyt kertoa raskaudestani? Olisiko äiti saanut raskaudestani niin paljon voimia, että olisi hakenut itselleen apua? Olisiko minulla ja lapsilla elämässä yksi ihminen lisää vai olisiko meillä yksi taakka lisää? Sitä en koskaan saa tietää.

Mä tunnen näin, joku toinen saattaa tuntea toisin ja sekään ei ole väärin., Ei ole oikee tapaa tuntea tai kokea asioita, sillä jokainen meistä on erillainen. Rakastakaa toisianne niin kauan kuin rakkautta riittää.

ps. Kyllä ihan itse piirsin heh!