Yöllisiä mietteitä

Viime viikot ovat suoraan sanoen olleet syvältä.

Kaikki ovat olleet kipeinä ja eritteiden määrä huushollissa on ollut sekavan kirjava ja runsas.

En toivo tälläistä edes pahimmalle viholliselle yök!

Onneksi tilannetta helpottamaan saapui jälleen rakas anoppi, joka auttoi jälleen pelkällä läsnäolollaan perheemme arkea.

Joulu, tänä vuonna voimme kysyä mikä se sellainen on? Jouluvalmisteluja ei tehty vaan kokosimme hätäsesti muovikuusemme johon lapset räkäsine käsineen ripustivat koristeita, jouluruuaksi paistoimme toki kinkun vaikka laatikot jäivätkin kauppaan, hyvä niin sillä perheessämme ei löydy tällähetkellä yhtään maku tai hajuaistin omaavaa henkilöä ja muutamalla tavara tulisi pihalle yhtä nopeasti kuin meni sisäänkin,joten se ruokailuista.

Puhumattakaan siitä että joku haluaisi tulla viettämään meille joulua, no joo täytyisi olla aika uhkarohkea tyyppi.

Kolmena yönä olen herännyt siihen kun joku on oksentanut naamalleni, ja pesukone on pyörinyt yötä päivää. Aah niin rakkaat lapset ja ihana joulu. 

Mutta onneksi ei enää ole vuottakaan kun on taas joulu, joten sitä odotellessa!

Puhelimen arkistoista löytyi viikon takainen teksti:

Täällä taas valvotaan pikku Lotan kanssa, unta häiritsee tällä kertaa kuume.

Luovutin tunti sitten, tunnin nukuttamis yrityksen jälkeen, ja keitin pannullisen kahvia.
Oishan sen Sunnuntai päivän voinut toisinkin viettää, mutta minkäs teet.
Tiedän että valinta on omani en vaan pysty enkä jaksa nukuttaa lasta silmät ristissä useampaa tuntia.
Tälläiset yölliset valvonta hetket saavat jälleen miettimään omaa roolia äitinä.
Millainen äiti minä olen? Ja miksi minä olen juuri tälläinen äiti.
Koen olevani äiti joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta, koen olevani jokseenkin huono pitämään kuria johtuen ehkä omasta lapsuudestani.
Olen äiti joka kasvattaa lapsensa ilman turhia paineita, usealle termi vapaakasvatus on tuttu ja mielestäni oma kasvatustapani tavoittelee sitä.
Inhoan ja vältän tilanteita jossa joutuisin pakottamaan lapseni tekemään jotain, minun kanssani voi aina neuvotella vaikka sanonkin aina viimeisen sanan.
Pidän kiinni tavotteistani vaikka neuvottelun varaa onkin, kunhan päämäärä pysyy.
Yritän välttää tilanteita joissa lapsi joutuu karjumaan naama punaisena.

Tälläisiin tilanteisiin törmää usein, siis että lapsi itkee, potkii ja huutaa ja aikuinen ei reagoi tai reagoi liian ankarasti.
Yleisimpiä tilanteita voisi olla vaikka seuraavanlaisia.

Esimerkki 1.
Lapsi on päiväkoti päivän jälkeen otettu väsyneenä mukaan ruokaostoksille suureen markettiin, ihmisiä ja hälinää on paljon.
Lapsi on jo valmiiksi väsynyt ja olisi mielummin kaivannut vanhemman kanssa kotona olemista ja rauhassa sylittelyä.
Äiti yrittää kerätä ostoksia puhuen samalla puhelimeen. Lapsi tahtoisi jo pois kaupasta ja alkaa juoksennella pitkin kaupan käytäviä, pitäen samalla kovaa meteliä.
Äiti yrittää ilmein kertoa lapselle että tämä ei ole sallittua sillä olisi kauhean noloa lopettaa puhelu lapsen takia.
Lapsi alkaa kontata pitkin kaupan lattioita vaatien kovaan ääneen äitiä ostamaan karkkia.
Tässä välissä äiti on lopettanut puhelun ja kertoo lapselle tai oikeastaan ohi kulkevalle mummolle että tänään ei ole karkkipäivä.
Siitähän lapsi riemastuu ja heittäytyy lattialle potkimaan ja kiljumaan.
Tässä vaiheessa äidin posket helahtavat punaisiksi pelkästä häpeästä.
Äiti yrittää selittää karjuvalle kullan nupulleen kuinka noloa hänen  käytöksensä on ja kuinka kaikki ihmiset tuijottavat heitä. No kuinka tilanne ratkeaa?
puolituntia myöhemmin kaupasta poistuvat nyyhkyttävä tyttö ja hänen äitinsä, ja heillä ei suinkaan ole kauppakasseja täynnä ruokaa vaan kassillinen puolillaan makeisia.
Kuinka äiti olisi voinut toimia toisin?
Ensinnäkin hän olisi voinut suunnittella viikkoaikataulunsa niin että lapsen ei tarvitsi olla mukana kauppareissuilla.
Jokainen vanhempi kuitenkin tietää että suunnitelmat lapsiperheissä elävät ja aina kauppareissu aikuisten kesken ei ole mahdollista, mutta olisiko kuitenkin ollut mahdollista tehdä jotain toisin?

Palataan aiheeseen kunhan tämä jokseenkin lepsusti kasvattava äiti on saanut muutaman tunnin unta!

Viime aikoinen lasten sairastelu on vienyt voimia.
Meidän huushollissa on kertaheitolla mennyt vuorokausirytmi sekaisin ja sen korjaaminen ei aina ole kovin helppoa, pahoitteluni naapureille yöllisistä metelöinneistä.
Kaksivuotias kun ei ymmärrä vaikka kuinka selität että olisi kiva jos ei kiljuttaisi kun on yö tai että ei välttämättä tarvitse karjua keuhkojaan pihalle vaikka kipeä olo olisikin.
Sairasteluun on kuulunut myös yksi oksennuksen täyteinen yö kun keskimmäinen neitokaisista päätti ruveta putsaamaan mahalaukkuaan urakalla, mikä lie ihme pöpö liikkeellä.
Onneksi talossa on tällä hetkellä kaksi aikuista 24 h joten nukkuakkin aina välillä saa.
Uupumusta on lisännyt oma tunne yksinäisyydestä, jonka olen kylläkkin itse valinnut mutta silti.
Olen viimeviiklkoina kokenut enemmän epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta, kuin onnistumisia.
Olisi kai aika stopata vaihteeksi ennen kuin palan loppuun.
Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tunnistamaan ja lukemaan itseäni ja osaan höllätä silloin kun siihen on tarvetta.
Kaikilla ei kuitenkaan ole aina mahdollista saada lastenhoitoapua ja siksi koen olevani onnellisessa asemassa ja iso kiitos kuuluu rakkaalle miehelleni, joka jaksaa arkiset kiukutteluni ja tukee minua.
Ilman häntä en jaksaisi. Joskus toisen läsnäolon tärkeys unohtuu sekä apukäsien ja voimahalejen merkitys arjessa, se kuinka tärkeä toinen oikeasti onkaan ja sitä pitää toista itsestään selvyytenä.
Joskus on koettava edes pieniä alamäkiä jotta voi taas kivuta ylämäkiä niin arjessa kuin parisuhteessa.