Sairastelua ja pohdintoja

Eilinen ja tää päivä on mennyt flunssaista lasta hoitaessa ja samalla mieleen on herännyt monenlaisia seikkoja koskien sairaanhoitojärjestelmäämme, joka on mielestäni loistava. 

Meillä kullannuput sairastavat äärimmäisen vähän verrattuna moneen tuttuun lapsi perheeseen. Esikoisen ollessa vauva ja erittäin itkuinen sellainen tuli usein kuskattua kiljukaula lääkäriin, sillä olin sata varma että sellainen parkuminen ei voi olla normaalia. 

Helmikuussa 2008 pieni tyttäreni oli kuumeessa ja hyvin itkuinen ja minä hyvin väsynyt ja epätoivoinen ja raahasin lapseni jälleen lääkäriin ja sainkin helpotusta omaan tuskaani kun lääkäri totesi lapsella korvatulehduksen ja kirjoitti ensimmäisen antibioottikuurin. 

Ehdin antaa lääkettä vain yhden kerran kun pikkuinen alkoi ripuloida rajusti sekä lopetti syömisen ja juomisen. Vuorokauden kuluttua olimme nesteytykseassä ja tällöin toinen lääkäri tutki korvat ja totesi niiden olevan täysin terveet. 

Antibioottiripuli oli diagnoosina ja siitä selvittyämme pääsimme kotiin. Syynä lapsen karjumiselle oli ollut hampaiden tulo.( näin ainakin jälkikäteen ajateltuna ja viisastuneena) 

No korvatulehdus diagnoosin jälkeen oli kuitenkin käytävä jälkitarkastuksessa ja vaikka näin jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt jättää väliin. Taas eri lääkäri jonka mielestä lapsen korvat ovat edelleen tulehtuneet ja toinen tärykalvo ei liiku. Yritin selittää lääkärille etten haluaisi antibiootteja, jonka seurauksena lääkäri vaakutti että antibioottiripuli on äärimmäisen harvinainen ja tuskin toistuu, voisimme kokeilla eri antibioottia ja että hoitamattomana lapselta voisi mennä kuulo. 

Ihmettelin hetken sillä eihän kullanuppumme vaikuttanut kipeältä, mutta nuorena ja suht tuoreena äitinä en todellakaan halunnut lapsestani kuuroa ja otin reseptin kauniiseen käteeni, marssin apteekkiin. 

Valitettavasti sama toistui, jälleen ensimmäisen lääkkeen annon jälkeen lapsi alkoi ripuloida ja kuivui, sillä ei suostunut juomaan. Nesteytyksessä olimme jälleen. No selviydyimme ja olimme saaneet ohjeistukseksi seurata korvia sekä jälkitarkastus aika olisi kuukauden päästä. 

Kokonaisen kuukauden lapsi oli terve ja marssimme jälkitarkastukseen jossa oli vastassa sama lääkäri kuin edellisellä kerralla. Diagnoosina oli kummankin korvan tulehdus. 

Tällä kertaa mietin mielessäni että en taatusti antaisi lapselleni mitään lääkkeitä. Sain reseptin ja jälkitarkastus ajan, tällä kertaa hain lääkkeet mutta en antanut niitä, tiedostin riskin kuuroutumisesta mutta en ollut valmis viikkojen valvomiseen.

 Jälleen tuli aika mennä jälkitarkastukseen ja tuttu nainen odotti meitä. Nainen kyseli vointia ja tarkasti korvat, tällä kertaa ne vaikuttivat oikein terveiltä, jonka jälkeen kerroin lääkärille että en ollut antanut määrättyä lääkekuuria. 

Olisittepa nähneet lääkärin ilmeen sain saarnan siitä mitä olisi voinut käydä ja että lääkärin määrämät lääkkeet tulisi antaa. Lopuksi lääkäri änkytti kuinka korvatulehdukset voivat joskus parantua itsekseen. 

Hah tämän episoidin jälkeen meidän huushollissa on antibiootit pysyneet apteekissa. Toki annan lapselle antibiootteja jos ne ovat oikeasti kipeitä, mutta olen myös oppinut sen että lapset ja etenkin vauvat voivat itkeä muutenkin, eikä aina tarvitse olla jokin asia huonosti.

Tiedän useita vanhempia jotka kuskaavat lapsensa lääkäriin milloin mistäkin syystä ja heidän lapsensa ovat korvakierre lapsia ja ties mitä.

Nämä lapset ovat syöneet ensimmäisen vuoden aikana antibiootteja enemmän kuin moni aikuinen koko elämänsä aikana. Entä sitten kun he sairastuvat oikeasti? Tehoavatko lääkkeet?
Mitä lukuisat antibiootti kuurit tekevät lapsen omalle puolustusmekanismille saatika suolistolle?

En missään nimessä ole antibiooteja tai muita lääkkeitä vastaan ja ymärrän myös lääkäreiden syyn lääkkeiden määräykseen, onhan se vaikeaa sanoa vanhemmalle, joka huolesta soikeana tulee vastaanotolle hakemaan syytä siihen miksi oma piltti vain rääkyy, että ei teidän pikku Pirkkoa mikään vaivaa. 

Kenties vanhempi on jo tehnyt oman diagnoosinsa internetin ihmeellisten hakukoneiden avulla ja olisi kamalaa poistua vastaanotolta ilman minkäänlaista selitystä.

Olen itsekkin syylistynyt kyseiseen turhanpäiväiseen päivystyksessä ramppaamiseen ja vain kerran joutunut lähtemään kotiin tyhjin käsin. Tuolloin vei itkevän lapsen taksilla päivystykseen kun se oli karmaisevalla tavalla rääkynyt pää punaisena jo pari tuntia, no tyttö nukahti taksiin ja  heräsi vastaanotolla, aukaisi silmänsä ja leväytti virolaiselle lääkärimiekkoselle leveän kauniin hymynsä. Lääkäri vilkaisi lasta, tutki hetken ( jonka aikana tyttö nauraa räkätti) ja totesi hymyillen lapsen olevan täysin terve. Kyllä hitusen nolotti mutta tulipahan käytyä. Lapsen diagnoosi oli siis yliväsymys heh! Voi meitä äitejä ollaan me vaan hassuja yritetään silti pitää maalaisjärki kädessä kun hoidamme pieniä kullanuppujamme.
Onneksi terveydenhoitomme on melkeimpä ilmaista hah haa palaillaan.

Itsekkyys

Mitä on itsekkyys ja koska on oikea aika olla itsekäs?
Mä koen olevani välillä liiankin itsekäs johtuen ehkä siitä että olen oppinut taidon vasta myöhemmällä iällä. Huomaan usein arjessa ajattelevani aina ensin muita esim lapsia ja Kalevia sekä ystäviä.  Tykkään auttaa muita ja joskus havahdun siihen kuinka väsynyt olen, silloin tiedän että on syytä välillä hoitaa itseään ja kuunnella omaa kehoa ja mieltä.
Arkisissa asioissa epäitsekkyys näkyy pieninä asioina kuten esim. Ajattelen viikonloppu aamuisin Kalevin väsymystä ja annan hänen nukkua niin pitkään kun unta riittää (en muista koska olisin itse nukkunut 8 pidempään) mietin myös ruokakaupassa aina mitä muut haluavat syödä, mietin päivittäin onko kaikilla mieluisat vaatteet seuraavaksi päiväksi
( myös Kalevin vaatetus heh)
Itsellä ei niin väliä voin hyvin nukkua sitten haudassa, syödä mitä jää ja pukea päälleni mitä sattuu.
Autan mieluusti myös ystäviäni kuuntelen heidän huoliaan ja olen valmis antamaan viimeisistäni (raha) heille mikäli he sitä tarvitsevat. Joskus huomaan että kaikkeni antaneena itselle ei jää mitään, paitsi tietysti hyvä mieli siitä että muilla on hyvä olla.
Auttakaamme siis muita mutta muistakaamme myös pitää huolta itsestämme jotta jaksamme auttaa!

Loppuun kuvia menneeltä viikolta

Vaatetuksesta

Köyhänä ei aina ole helppo olla tai no en mä kyllä koe itseäni muuten köyhäksi, paitsi silloin kun pitäisi oikeasti ostaa itselleen tai lapsille jotain hyödyllistä kuten vaatteita. Ostan vaatteita paljon huutonetistä ja kirpputoreilta. Ainut mitä en käytettynä halua ostaa on lasten kengät ja alusvaatteet.
Toki tulee ostettua muutakin vaatetta uutena mutta harkiten. En todellakkaa ole mikään muoti tietoinen ihminen ja pukeutumiseni on tylsää, vaikka olisihan se joskus mukava oppia pukeutumaan tyylikkäästi yhdistellen.
(Tässä elämän tilanteessa budjetti ei salli)
Jos sinulla on vinkata jotain nettisivustoa jossa olisi esim lasten vaatteita suht edullisesti olisin enemmän kun kiitollinen.
Ostan usein vaatteita myös perus kaupoista H&M, Lindex jne.
Koen vaatteiden olevan suht edullisia vaikka laatu lasten vaatteissa ei olekkaan priimaa.
Olisi ihana jos voisi enemmän ostella pienistä puodeista jotain mitä ei ihan jokaisella ole päällä, mutta kyllä sekin aika vielä koittaa kunhan siirrymme seuraavaan elämän vaiheeseen.

Laatuaikaa

Tänään sain viettää laatuaikaa yksikseni vieraillessani Jorvissa pään mangneetti kuvauksissa. 

Kokemus oli mielenkiintoinen vaikka jännitin sitä etukäteen kaameasti, niin näin jälkikäteen on sanottava että ei se niin kauheaa ollut.

Olin varma että saan jonkin sortin paniikkikohtauksen tai että en kykene olemaan niin kauan liikkumatta. Mutta hyvin meni ja tuloksista kuullaan pain viikon päästä.

No miksikö kävin kyseisessä tutkimuksissa. 

Sain kuukausi sitten oudon kohtauksen kotona. jossa menetin hetkellisesti oikean silmän näkökyvyn ja puolet kasvoistani puutuivat, pelottavinta oli kuitenkin se etten yhtäkkiä kyennyt muodostamaan minkään sortin lausetta. Olen kärsinyt n vuoden verran päänsäryistä, jotka luultavasti johtuvat niskojen jumista. Kuitenkin suurin syy siihen että lääkäri päätti laittaa lähetteen mangneetti kuvaukseen oli se että,  minulta on neljä vuotta sitten poistettu oikeasta jalasta swannoma (Hermokasvain). Tämän tutkimuksen tarkoitus on siis pois sulkea kasvainten mahdollisuus pään alueella.

No toivotaan ettei mitään löydy vaan, että kohtaus johtui jostain muusta.

Kalevi oli sillä aikaa käyttänyt pikku prinsessoja seikkailulla kauppakeskus Sellon katolla, mielikuvitusta ei ainakaan puutu kun retkikohteita on mietitty. 

Kotona odotti lämmin ruoka ja väsyneet lapsukaiset.

Nyt alkaa jo itseäkin väsyttää vaikka takana on kahdentoista tunnin yöunet ja puolen tunnin päikkärit. 

Niin ja pitihän mun kertoa kuinka tauko räpläämisestä sujuu, no helppoa ei oo ollu sillä ystävät ovat ahkeria viestittelijöitä, mutta oon vaan ajatellut että kyllä ne jaksaa odottaa ja kun vihdoin tajusin laittaa koko puhelimen äänettömälle melkein jo unohdin koko kapistuksen olemassa olon. Ja olen huomannut huikean eron mm isompien tyttöjen keskinäisten kinastelujen vähentymisessä sekä kotitöitä on tullut tehtyä paljon enemmän. Niin ja on tullut enemmän kekusteltua ton "paremman osa puolen kanssa" suosittelen siis kaikille kokeilkaa ja kertokaa ihmeessä kokemuksistanne!

Huomenna on pakko yrittää räpsiä vaihteeks vähän kuvia joten palaillaan!

Räpläämisestä

Aiheesta voisi jauhaa ja väitellä tunti tolkulla ja totta kai pidän omaa mielipidettäni ainoana oikeana.
Viime viikkoiset keskustelut nuorten yleisestä pahoinvoinnista, niin koulu maailmassa kuin vapaa ajalla sekä kotona.
Jokainen etsii syitä ja syyttelevät toisiansa, vaikka kylmä tosi asia on ettei ongelmia näin ratkota.
Mun oma näkökulmani on se että, nuorten pahoinvoinnin syy on alkujaan yhteiskuntamme asettamien paineiden syytä. ( nykyvanhemmat luovat itselleen ja muille turhia paineita kasvattajina ) Nykyajan vanhemmat syyttävät opettajia lapsien ja nuorten pahoinvoinnista joka näkyy mm.koulukiusaamisena ja erillaisina häiriökäyttäytymisenä. Onko oikein syyttää opettajia siitä että vanhemmat itse ovat yksinkertaisesti, niin kiireisiä ja omista lapsistaan ja nuoristaan vieraantuneita etteivät jaksa, taikka kykene pitämään heitä "kurissa" ja olemaan läsnäolevina kasvattajina.

Uskon että kaikki lähtee jo varhaislapsuudesta ja siitä mitä kukin silloin kokee. 

Yhä useampi lapsi joutuu eroon vanhemmistaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa esim. vanhemmat palaavat työelämään jo äitiysloman päätyttyä, sillä on ansaittava rahaa. 

Päivähoitopaikka saattaa tuntua vanhemmasta hyvältä idealta ja lapsi ei tässä vaiheessa ilmaise välttämättä tyytymättömyyttään, tai sitä ei eroteta. 

Mielestäni, niinkuin varmaan monen muunkin (aiheesta on tehty useita tutkimuksia) lapsen paikka ensimmäisenä elinvuosina on tuttujen ja turvallisten vanhempien tai aikuisten seurassa. Päivähoidossa tarjottava hoito ei riitä täyttämään lapsen tarpeita, lapsi joutuu kokemaan liian monenlaisia tunteita, kuten pettymystä, ikävää, torjutuksi tulemista vuorovaikutus tilanteissa.
( kuinka monta kertaa päivässä päiväkodin työntekijää jotuu sanomaan lapselle että odota hetki, tämä hetki kestää usein ikuisuuden. )
Tämä ja nämä seikat valitettavasti vaikuttavat lapsen ja nuoren käyttäytymiseen myöhemmin hänen elämässään.
He kokevat erkaantuneensa vanhemmista jo varhain, jolloin kunnioitus vanhempia kohtaan ei välttämättä säily. Vanhemmilla taas on huono omatunto kun eivät raskaan työpäivän jälkeen jaksa keskittyä täyttämään lapsen/nuoren kaipaamaa huomiota ja syyllistä etsitään kodin ulkopuolelta. Päiväkodin hoitohenkilökunta ja koulussa opettajat saavat osansa vanhempien haukuista.

Ratkaisuksi riittäisi esim. että vanhemmille tarjottaisiin jo lapsen ensimmäisellä neuvola kerralla tietoa lapsen psyykkisestä kehityksestä ja painotettaisiin vanhemman roolin tärkeyttä lapsen elämässä, Tälläisen tiedon tarjontaa tulisi olla tarjolla riittävästi ,niin kauan kun perhe asioi lasten neuvolassa. Lisäksi tietenkin vanhemmille olisi suotavaa saada mahdollisuus sellaiseen taloudelliseen tukeen että lapsen kanssa olisi mahdollista olla kotona niin pitkään kuin se on lapselle tarpeellista.
Olisi myös suotavaa tukea ja rohkaista isovanhempia hoitamaan lapsenlapsiaan esim osa aikaisena hoitojärjestelynä ja tarjota myös heille taloudellista tukea. Tämä auttaisi myös lapsiamme kunnioittamaan vanhempaa sukupolvea myös myöhäisemmässä elämän vaiheessa. ja voisi olla jokseenkin mahdollista että jos suhde isovanhempiin säilyisi säästäisimme pitkällä aikavälillä myös vanhusten hoitokustannuksissa.
Ja toki olisi ihanteellista jos valtio kohdentaisi säästö toimensa johonkin muuhun kuin lapsiin ja nuoriin kohdistuviin palveluihin, sillä totuus on se että tulevaisuutemme on heidän käsissää.

Antaisin myös jokaiselle vanhemmalle miettimisen aiheeksi miettiä millainen on läsnäoleva vanhempi.
Nykyään vanhemmat eivät välttämättä ole tarpeeksi läsnä, vaikka ovatkin kotona lasten kanssa.
Usein yhteisiä hetkiä kotona häiritsee aikuisen alitajuinen puhelimen vahtaaminen ja sen räplääminen.
Sorrun tähän myös itse usein ja jäinkin miettimään mitä minä tein silloin kun mulla oli vanhan mallinen puhelin, ilman nettiä ja turhan päiväisiä toimintoja. Olinko enemmän läsnä.
Silloin olin enemmän läsnä, mielessäni ei ollut niin paljon ylimääräistä ja keskityin helpommin lapsen kanssa olemiseen. Olin myös vähemmän kiireinen.
Niimpä haastan itseni ja kaikki muut vanhemmat elämään ilman puhelimen räpläämistä viikon ajan.
Tarkoitan tällä sitä että puhelin pysyy hyllyssä, tai missä kukin sitä sitten säilyttääkin,.
Siihen vastataan vain silloin kun se soi, tai sillä täytyy soittaa.
Jättäkäämme siis hyvät naiset ylimääräinen räplääminen vähemmälle!
Niin ja miehet räplätkää vähemmän.

 RÄPLÄÄMISTÄ VASTAAN!

Ps. Ilmoittelen kuinka vaikeaa on olla ilman räpläämistä!

 Olisi mielenkiintoista kuulla muidenkin mielipiteitä asiasta/asioista joten kommentoikaa rohkeasti.

Menneen viikon kuulumisia

Viikkoon on mahtunut monenlaista ja vielä olisi viikonloppu edessä.
Ollaan Taisteltu muunmuassa atooppisen ihon kanssa joka meidän perheestä löytyy kahdelta. Tosin esikoisen iho on jo vuoden päivät ollut ilman rasvauksia, mutta pienimmäsellä iho on huonossa kunnossa. Saa nähä millainen talvi tulee kun nyt jo iho kuin hiakkapaperia. Tällähetkellä pientä kiusaa atooppisen ihon kaverina myös lukuisat molluskat ja kutina öisin on sietämätöntä. Iho on hiukan tulehtunut ja tuntuu että jokainen perusrasva kirvelee siitä tietää että on aika turvautua kortisoniin.

Viikkoon mahtui myös karvainen hoitolapsi vili joka saapui viihdyttämään meitä keskiviikko iltana, ihana oli ulkoilla jälleen rakkaan kanssa. Eilen vein pojan kotiin ja ikävä on jälleen kova.
Nyt on jatkettava aamutouhuja

Hahhaa panikointia ja paniikkihäiriö

Istun yksikseni ja juon aamukahvia, muut nukkuu. Minun oma aamuhetkeni johon vielä kuukausi sitten kuului karvaisen ystävän aamulenkki. Voi miten osaakin olla ikävä.
Tänään on tiedossa erikoinen tai no, arjestapoikkeava tiistai sillä Kalevi ja Aino ovat aamun kotona. Ainolla on nimittäin puoliltapäivin silmälääkäri. Puolenvuoden välein seurataan silmiä karsastuksen vuoksi. Mun päivä ei tietenkään muutu muuta kun siten että päiväkodin ja kodin väliä ei tarvitse kulkea tänään. Kivaa vaihtelua sekin saa kävellä suoraan leikkipuistoon. ( jos multa kysyttäs en kävisi ikinä leikkipuistoissa) Koen olevani kuin koira koirapuistossa, ilman sitä
aah niin ihanaa vapauden tunnetta. 

Päin vastoin jos keskittyminen omasta pienestä tyttärestä herpaantuu hetkeksikin tuntuu kuin olisin jollain tavalla alaston ja pian huomaan useammankin silmäparin tuijottavan leveä hymy huulillaan. Lievää paniikkihäiriötä sanoisinko.
Kalevi sanoo aina että olen sosiaalinen ja että minulle ei sovi pelkkä kotiäitiys, mikä voi osaltaan pitää paikkaansa.

 
Olen vuosia kärsinyt paniikkihäiriö oireista tai ainakin useamman lääkärin diagnoosi on ollut paniikkihäiriö, mutta mistä sen tietää. Sain paniikkikohtauksia julkisilla paikoilla ollessani ja esim asioiden hoitaminen ja julkisilla liikkuminen oli haastavaa. 

Saatuani Nean oireet alkoivat lieventyä, enää ei ollut aikaa panikoida sillä oli pakko kohdistaa kaikki energia ja havannointi rakkaaseen parkuvaan lapseen. ( Nea oli itkuinen vauva ja liikkuminen ei aina ollut helppoa )

Toki panikoin vieläkin tietynlaisissa tilanteissa, tämä ilmenee usein monenlaisena sinkoiluna ja säheltämisenä julkisilla paikoilla, eli jos näätte oudon hikisen naisen sinkoilemassa niin älkää pelästykö, se olen vain minä, hoitamassa asioita. heh. 

Esimerkkinä toissapäiväinen kirjastokäynti jolloin kävimme hakemassa Nealle kirjastokorttia, päätyi niin, että istuin lopulta jonkun vieraan miehen lastenvaunuissa. Ja mitenkä tämä on mahdollista no , kirjastotädin tilalle oli tullut kirjasto "poika" jonka kanssa asiointi oli hiukkasen jännittävämpää ja lähtiessäni kiireen vilkkaa, tietty sen jälkeen kun olin asiani hoitanut, peruuntin tyylikkäästi takana seisseen miehen vaunuihin.(niin sanotusti pyllähdin)

En siinä tilanteessa, puna poskillani kerennyt edes kysymään olinko liiskannut kenties hänen pienen käärönsä, vaan pakenin paikalta. 

Voi sitä häpeän määrää vaikka näin jälkikäteen naurattaakin. Mutta siis sellaista pientä panikointia toivottavasti ihmiset eivät luulleet minun olevan humalassa. 

Näitä tarinoita riittää voisin kirjoittaa kirjan: Susanna Panikoi.

Paniikkihäiriö voi esiintyä monenlaisessa muodossa, tai näin olen kuullut. Oireet voivat olla monenlaisia mutta itse uskon että itsetunnolla on asian kanssa paljon tekemistä. Jos tunnet olevasi kaunis ja itsetuntosi on jokseenkin kohillaan panikointi voi vähentyä kun taas jos kuljet vanhoissa verkkareissa tukka rasvaisena voi oireet esim. "apua kaikki tuijottaa minua" olla hyvinkin vahvoja. 

Suosittelen siis jokaiselle pitämään huolta omasta ulkoisesta kuin sisäisestä kauneudesta, Näin voimme välttää monet panikoinnit.

No joo mutta mä lähen tästä nyt panikoimaan tonne ulos, ei sitä koskaan tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.

Paluu arkeen

Tiskikoneen täyttäjä ja roskien viejä palasi eilen kotiin. Pakka meni taas hetkellisesti sekaisin, vaikka niistä lisäkäsistä on apua niin joskus on jopa helpompaa toimia yksin. Saa toimia juuri oman päänsä mukaan ei tarvitse miettiä ja pohtia toisen tuntemuksia, ja niinkuin varmasti joka suhteessa myös meidän arjessamme syntyy tilanteita jolloin on vaikea muistaa ettei toinen osaa lukea toisen ajatuksia. Meillä ei kuitenkaan usein riidellä, vaikka välillä se varmasti puhdistaisi ilmaa. Onhan siinä välillä pidättelemistä kun yrittää nieleskellä kirosanoja vain sen takia että pikkuiset prinsessat eivät joutuisi elämään aikuisten riitojen keskellä. Meillä riidat hoidetaan nykyaikaiseen tyyliin, eli minä kaappaan lapset kainaloon ja painun hiekkalaatikon reunalle ja riitelemme watsapin välityksellä. Olisi kaameaa joutua pidättelemään kirosanoja iltaan asti ja luultavasti mun muistilla ne olisi jo unohtunut päivän aikana. 

Kahdeksaan vuoteen mahtuu muuten paljon viestejä.

Tän aamun olotilaa voi kuvailla seuraavanlaisesti: turvonnut ruipelo eli lihakset ( ne jotka joskus omistin ) ovat surkastuneet ja olo on kamala. Liikuntaa tulee entistäkin vähemmän kun ei ole enää koiraa. Mutta lupaan ryhdistäytyä tällä viikolla parannan tapani.

Lauantai illan viimeisiä pohdintoja

Miten voi olla suuressa päässä näin paljon toimintaa ja vielä tähän aikaan illasta huh huh eli pientä purkautumista tiedossa.
Yhdeksän vuotta sitten istuin melkeimpä kaikki lauantai illat enemmän tai vähemmän kosteissa merkeissä, milloin missäkin.
Tänä päivänä vietän jokaisen lauantai illan samoin kuin maanantai tai tiistai illan, hoitaen pieniä tyttöjäni. Törmään jokainen lauantai kuitenkin huolestuttavaan ilmiöön avattuani esim. Facebookin. Ilmiötä voisi kutsua vaikka nimellä, äärettömän tyhmää humaluuden hakua ja sillä kerskailua kuvin ja lukuisin viestein, josta ilmenee kuinka aikuiset ihmiset ihannoivat alkoholin käyttöä ja käyttäjiä.
Joku lapseton ihminen voi tietysti olla yhtä kyllästynyt (en ole kyllästynyt vaan hämmentynyt ja pettynyt ) meidän lukuisten vanhempien tilapäivityksiin pienistä kullan nupuistamme ja yhteisistä kasvun hetkistä.
Valitettavasti kuviin ja päivityksiin jossa käsitellään sitä kuinka kaljan juominen on sika siistiä ja jollain tavalla ihailtavaa ei syyllisty vain lapsettomat ihmiset.
Tai voihan se olla että ne on vaan ne mun kaverit ja kaverien kaverit jotka sattuvat harrastamaan kyseisiä päivityksiä? Jos asia on näin,on varmaan parempi tsekata kaverilistat läpi.
Luen vaikka mielummin "elämä on syvältä mari mari päivityksiä".
Edellisistä postauksista voi varmaan päätellä että oon viime viikot pohtinut tulevaisuutta.

Muutto Pohjois- karjalasta takaisin suur kaupunkiin oli askel joka tuntui oikealta mutta entä nyt. Sopeutuminen on ollut suht vaikeaa ja olen tullut katumapäälle. 

Miks musta tuntuu etten löydä paikkaa mihin kuulua, eikä se tietenkään haittaisi jos olisin vastuussa vain itsestäni, mutta miten muuttaminen ja paikanvaihdokset vaikuttavat lapsiin. Olisi lohduttavaa kuulla joltain täysjärkiseltä aikuiselta joka on lapsuudessaan muuttanut paljon,että ei se välttämättä jätä jälkiä. Huomaan usein vertailevani asioita päässäni ja toitottavani että tämäkin asia olisi helpompaa jos asuisit muualla kuin suurkaupungissa ja kerrostalossa.

Ja tottahan se on että Espoon ja Joensuun välillä on paljon eroja esim. siellä meillä olisi mahdollisuus jälleen asua omakotitalossa, ajatella miten olisi mukava taas päästää lapset ulos ilman että joka kerta tarvitsee pelätä jääkö joku auton alle tai seisotuttaa lapsia toppavaatteet päällä eteisessä odottamassa jotta jokainen on saanut puettua. 

Omakotitalossa jokainen voi mennä omaa tahtia ulos. Ääh täytyy pohtia ja punnita elämää ja sen mahdollisuuksia.
Nyt on kömmittävä prinsessojen väliin nukkumaan.
( ja kyllä nukumme samassa sängyssä )

Tulevaisuus

Me täällä vietellään tyttöjen viikonloppua, Kalevin riekkuessa Joensuussa. Ei sillä että oltaisiin jotenkin onnellisia isä papan häipyessä, päätettiin (muuten vaan)pitää tyttöjen juhlat vähän ilmapalloja ja keksejä, rentoa olemista ja retkeilyä. Tänään päästiin Tapiolaan moikkaamaan rakasta Jennaa ja tytöt näki Viltsu poikaa, sellanen kevyt viiden tunnin ulkoilu, jos neitokaiset sais vaikka ajoissa nukkumaan. Eilen luin Nealle iltasaduksi kirjaa nimeltä Tyttö joka purjehti satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
(Catering m.valente)  kirjassa kirjoitettiin tulevaisuudesta mielestäni hyvin, se meni jotakuinkin näin:

Miten tehdään siis tulevaisuus? Tulevaisuus on eräänlainen muhennos, keitto, nykyisyyden ja menneisyyden sose. Niin tehdään tulevaisuus. Sekoitetaan kaikki mitä tapahtui tänään ja kaikki mitä teit eilen ja jokaisena päivänä ennen sitä ja kaikki mitä kuka tahansa, jonka ikinä olet tavannut, on tehnyt ja kaikki jotka hekin ovat tavanneet.

Niin ihanan sekavaa mutta niin totta ja voitteko kuvitella seitsemänvuotias lapsi tajusi heti ja sanoi että me aikuiset selitetään asiat vaikeasti, mutta tässä kirjassa asiat ovat juuri niinkuin hän ajattelee hmm pitäisiköhän mun huolestua he!
Nyt alkaa olemaan itselläkin jo vähän voimat veks sillee hyvällä tavalla ja niinkuin ystävälleni jo selitin että seuraavaksi on vuorossa pikaulkoilut,  pikailtapala, pikapesut, ja pika nukutus ( toivon mukaan) mun elämä on yhtä pikakelausta ja vain siksi että kaikki asiat mahtuisi yhteen päivään. Voi kun voisi välillä laittaa stopin päälle tai edes nauhoitukset.  No muistetaan kuitenkin kaikki joskus laittaa pause päälle ni jaksetaan paremmin!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Ps.suuri hatun nosto teille kaikille jotka hoidatte lapsia ilman toisen aikuisen apua.
Kuvia taidan lisäillä vasta huomenna sen verta huono muisti että en muista mihin pistin piuhan.