Täydellsyyttä tavoittelemassa

Tänään on vapaapäivä ja niinhän siinä jälleen kävi että kaikki suunnittelemani asiat jäivät tekemättä. Mutta minähän en stressaa, huomenna on uusi päivä.
Eilen istuin päiväkodin vanhempain illassa jossa puhuttiin muun muassa siitä kuinka vanhemmat tavoittelevat täydellistä vanhemmuutta ja kokevat asian vuoksi suuria paineita ja epäonnistumisen tunteita. Ympärillä istuvat äidit ja isät kallistelivat päitään huokaillen helpotuksesta kuinka ihanaa olikaan kun joku luki heidän ajatuksensa. Itse yhdeksän vuotta äitinä olleena alan vihdoin tajuamaan että vanhemmuus on muutakin kuin täydellisen vanhemman tittelin tavoittelua,  ei aina tarvitse olla täydellinen, riittää kun olet hyvä vanhempi ja nimen omaan paras vanhempi omalle lapsellesi.

Rutistettavana olisi vielä viikko koulua jonka jälkeen seitsämän viikon harjoittelu, mikäli jostain itselleni sopivan harjoittelupaikan löydän. 

Arkinen ja pikainen

Otsikkokin sen kertoo eli arki on kiireistä mutta mukavaa viikkoa!

Tunteista

Tämä viikonloppu on jälleen samanlainen kuin kaikki muutkin viikonloput. Ollaan ja syödään, ollaan ja syödään. Ulkona sataa vettä ja mielessä pyörii jälleen ajatukset voisiko asiat olla toisin. 

Torstaina koulussa päättyi teoriaopinnot kuntoutuksen tukemisen jakson osalta ja maanantaina alkaa jälleen työharjoittelu. Löysin viime tingassa itselleni harjoittelu paikan vanhusten parissa ja päädyin samaan paikkaan kuin viime jaksollakki. Tiedossa on siis seitsämän pitkää viikkoa vuorotyöläisen arkea. No ei ainakaan tarvitse miettiä mitä tehdä. Viime aikaiset pohdinnot elämästä ja sen tarkoituksesta ovat saaneet minut myös epäilemään olenkohan sittenkään oikealla alalla. Mitä sitten kun olen valmistunut? Kuulun siihen pieneen prosenttiyksikköön väestöstämme joka pitää työntekoa vastenmielisenä ajatuksena, ainakin jos en pääse tekemään juuri niitä töitä joista pidän. 

Kaipaan elämään sisältöä ja kokemuksia jostain syystä tällä hetkellä ei vain yksinkertaisesti riitä, että olen Äiti, opiskelija, siivooja, sovittelija, avopuoliso, ja kaveri. Kaipaan elämääni jotain mutta en vain saa kiinni mitä. Puolivuotta sitten olin innoissani sisustamisesta ja pihanlaitosta, urheilusta ja opiskeluista. Tällä hetkellä mikään ei vain enää nappaa. Kaipaan matkustelua, ihmisten kanssa seurustelua ja aivan kaikkea muuta mihin ei vain ole mahdollisuutta. Hullua että juuri minä kirjoitin noin sillä olen aina ollut se joka toitottaa kavereille että teet elämästäsi itse juuri sellaisen kuin haluat ja että kaikki on mahdollista. Kääk kai nää tuntemukset on ihan normaaleita kun takana on kymmenen vuotta vaihtelevasti sujuvaa perhe elämää. Kai nää tunteet menee ohi ajallaan? Vai pitäisiköhän sittenkin tarttua johonkin ja muuttaa joitain asioita?

Hauskaa viikonloppua!

Pukeutumisesta ja arki meikistä

Kuten on aiemmin tulut ilmi en koe olevani mikään naisellisuuden perikuva tai en ehkä ole koskaan oppinut laittautumaan. Arki aamut ovat usein hektisiä ja pikku tyttöjen aamu askareet vievät monesti aikaa ja omaan laittautumiseen ei juurikaan jää.
Kesällä tykkään kasvojen antaa hengittää ja aurinkokin päivettää mukavasti joten turhia pakkeleita en kasvoihini laita. Näin syksyn tullen on taas kiva tasoittaa omaa ihoa kevyesti ja arki meikkiin kuuluukin carnierin bb voide ja silmämeikin hoitaa ripsiväri.
käyn harvakseltaan missään illan istujaisissa tai juhlissa mihin tarvisi laittaitua.

Naisellisuus

Oon koko ikäni yrittänyt etsiä itsestäni naisellista puoltani joka tuntuu olevan jossain todella piilossa. Meikkaaminen ja itsensä ehostaminen on mielestäni asioita joita jokaisen naisen kuuluu tehdä, mutta jostain syystä mä olen aina ollut nainen joka viihtyy mielummin verkkareissa ja naama luonnollisena.

Pidän laittautumisesta ja sen tuomasta olotilasta mutta jostain syystä olen laiska laittautumaan.

Normi aamun laittautumiseen kuuluu ripsivärin ja meikkivoiteen laitto ja tukka nutturalle ja menoksi.

Kesä aikaan en yleensä käytä näitäkään tuotteita ellei tiedossa ole juhlat.

Hiustenlaitto olisi enemmänkin mun juttu mutta valitettavasti rajut allergia oireet hiustenvärjäyksestä rajoittavat tätäkin asiaa.
Olen vuosia värjäillyt hiuksia niin kaupan väreillä kun kampaamossakin mutta jostain syystä allegiset reaktiot ovat pahentuneet kerta toisensa jälkeen ja viime kampaamo reissulla allergiaystävällinen hiusväri sai aikaan niin pahan reaktion että päänahkani muutui hetkessä täyteen paiseita jotka mätivät viikkoja. Nyt en enää uskalla värjätä hiuksiani millään, sillä kipu joka paiseiden seurauksena tuli oli jotain järkyttävää.

Jätän siis hiusten värjäyksenkin väliin. 

Tykkään pitää hiuksissani pitkänä ja usein ne ovat leikattu tutuun ja turvaliseen tapaan hiukan kerrostaen.

Nyt syksyn tullen olisi kiva kokeilla jotain uutta mutta mitä?

Pitkän tauon jälkeen, hengissä yhä!

Kesä on jälleen taakse jäänyttä aikaa ja arki on alkanut meidänkin huushollissa. Tänä syksynä perheessämme on jo kaksi koululaista ja yksi reipas päiväkotilainen niin ja tietenkin yksi kolmekymppinen elämän kriiseistä toiseen pomppiva lähihoitajaopiskelija ja jottei unohdettaisi niin onhan meillä myös se yksi tasapainoinen työtön joka ei jälleen päässyt opiskelemaan.
En oo ikinä uskonut, kun ihmiset ovat puhuneet omista kummallisista kriiseistään milloin jollakin on viidenkympin tai neljänkympin kriisi mutta jotain tapahtui myös mulle täytettyäni heinäkuussa kolmekymmentä. Kääk ne lukuisat ajatukset ja puristava tunne rintakehässä, mitä mulle tapahtuu?
Tunteista päälimmäisenä on ollut kummallinen tarve kokea jälleen olevansa vapaa. Mutta miksi? mähän rakastan mun perhettä ja elämää, mulla on kaikki mitä ikinä tarvitsen ja mistä oon aina haaveilut. Oon kaipaillut kenties vaan sitä tunnetta kun et ole mistään muusta vastuussa kun itsestäsi ja voit toteuttaa itseäsi miettimättä muiden mielipiteitä. Onko väärin tuntea näin?
Liittyvätkö nämä tunteet nyt sitten siihen kuuluisaan kolmenkympin kriisiin? Ei! Pois se minusta, ei minulla ole mitään kriisiä. Mutta niinhän se taitaa olla, että koko elämämme on yhtä Kriisiä : )

Arjen haasteita (Arkiston kätköistä)

Niin palasi Kalevi koti suomeen ja sekoitti pakkaa niin hyvällä kun huonollakin tapaa. Kaksi viikoa on pitkä aika ja totuimme jo olemaan keskenämme. Lapset osoittivat ilon rinnalla myös mieltään ja rajoja kokeiltiin ensimmäinen viikko. Aikaeron tuoman väsymyksen myötä annoinkin Kalevin keräillä voimia ja jatkin arjen pyöritystä normi tapaani. Suurin muutos asioissa oli kuitenkin omien opintojen jatkuminen ja nyt on opiskelut taas lähteneet hyvin käyntiin. Opiskelen siis lähihoitajaksi Pohjois-Karjalan aikuisopistossa. Jännitin ensimmäistä päivää kamalasti mutta turhaan niinkuin yleensäkkin, porukka oli kivaa ja homma kokonaisuudessaan tuntui hyvältä.
Aikaisempi kokemus opiskelusta ammattikoulun puolella on ollut kyllä myös positiivinen mutta onhan tää aikuispuolen opiskelu huomattavasti joutusampaa ja turha asioiden toistelu on vähäisempää. Ryhmä koostuu 19 aikuisesta ja porukka tuntui oevan hyvin motivoitunut. Sekaan mahtuu monenlaista osamista ja siksi uskon oppimisenkin olevan antoisampaa. Ensimmäisten viikojen kokemuksella tuntui tosi hyvältä ja paluu opiskelujen pariin oikealta päätökseltä. Koulu alkaa arkisin yhdeksältä ja ehdin hyvin viedä tytöt hoitoon, päivät päättyvät n. 15.30 joten ei paha. Aikatauluttaminen on tietysti luonut omat haasteensa mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Ihanaa kun on jälleen kaksi kättä lisää niin hyvässä kuin pahassa!

Meidän viikko

Niin hurahti viimeinen viikko väliaikaisena yksinhuoltajana ja Kalevin olisi tarkoitus palata hyvin levänneenä tulevan maanantain ja tiistain välisenä yönä.
Ensimmäinen viikko oli suht iisi niin musta kun lapsistakin, kunnes alkoi toisella viikolla näkyä selkeitä merkkejä isi ikävästä.
Havaittavissa on ollut lievää marinaa ja kiukuttellua jota onneksi tähän taloon mahtuu eli antakaa tulla vaan, kyllä mä kestän : )
Tänään katsottiin kuvia isistä sillä pikku tytöt olivat tyystin unohtaneet miltä se isimies oikein näyttikään, olivat huolissaan etteivät enää pitäisikään koko ukosta yhtään.
Viikko oli tuttuun tapaan tapahtumarikas.

Maanantai ilta vietettiin urheilutalolla, jonne lähdimme poikkeuksellisesti bussilla, oman kovan päänsäryn vuoksi. Esikoisen harjoittaessa judo taitojaan tatamilla yritin mä viihdyttää energisiä pikku prinsessoja, jotka keksivät jälleen mitä mielenkiintoisempia viihdytystapoja. (mm.käsillä seisontaa portaissa, toistensa tukanrepimistä sekä sinkoilua paikasta toiseen) ja voitte vaan arvailla oliko päänsärkyni kadonnut päästyämme kotiin.

Prinsessat ja Prinssi innostuivat leipomaan itselleen välipalakeksejä, ja näet oikein, meillä on joulukuusenkoristeita ympäri vuoden heh!

Tiistaina vuorossa olisi ollut ilta areenalla yleisurheilu harjotusten parissa mutta, koska edellinen ilta oli venynyt bussien odottelun takia pitkäksi ja pikku myy osoitti väsymyksen merkkejä päätin että tällä kertaa en leiki sankariäitiä ja jätin riskin ottamatta, vietimme koti iltaa.

Keskiviikko oli jälleen illoista mielenkiintoisin sillä neitien harjoitukset osuvat jokseenkin samoihin aikoihin ja pitäisi kyetä hakemaan kaksi lasta eri paikasta samaan aikaan ja kyllähän se tälläiseltä superäidiltä onnistuu.
Ensin kiskoin pikkutytöt urheilutalolle klo.17.00 jotta esikoinen pääsi jälleen tatamille, no sieltä keskimmäinen tanssiopistolle balettiin joka alkaisi 17.45 ja kummankin harjoitukset loppuisivat 18.30.
Me pikku myyn kanssa pyöräiltiin balettitunnin aikana kauppaan ostamaan äitille banaani ja neideille keksejä. (keksien avulla yritin pitää pienimmän neidieistä hereillä kotiin asti)
Tanssi tunnin loputtua balleriina kärryyn ja pikavauhdilla urheilutalolle jossa esikoinen odotteli pyöränsä kanssa.
Jee mä onnistuin tai oikeastaan mun reidet onnistuivat taas, vaikka seuraavana aamuna ei siltä tuntunutkaan.

Siskon balettitunnin alkua odotellessa

vauhdikas ja iloinen balleriina

Torstaina vuorossa oli koti-ilta sillä esikoisella on silloin vain partio läheisellä kirkolla ja kykenee kulkemaan sinne omin reisin. Tällä välin me kävimmme jumppaamassa läheisellä päiväkodin pihalla ja pääsimme aikasin nukkumaan.

Perjantaina huokaisin helpotuksesta ja sain täytettyä jääkaapin viikonlopulle, jonka olin päättänyt viettää kotosalla. Haettuani prinsessat hoidosta ja päästyäni kotiin alkoi tuttu iltapäiväkerhotalomme täyttyä ja kello viiden aikaan kun se vihdoin hiljeni tajusin harkitsevani kauan vihaaman ovikellon hankintaa.

Lauantai sujui tuunaillessa sekä lölliessä ja illasta kipaisimme pyörillä biltemaan hakemaan maalia,jonka käyttötarkoituksesta lisää myöhemmin.

menopelimme

Tänään ollaan vaan puistoiltu,tuunailtu ja hankittu tärkeääkin tärkeempiä asioita tori.fi palvelun kautta (näin sanoisi Kalevi joka varmasti ilahtuu ostoksistamme hih) niin ja kipaistiin saunassa kera pillimehujen, kipaistiin siksi että kun kolme prinsessaa saunoo samaan aikaan on se todella kipaisemista, "äiti mä haluun pois" hetken päästä eli n. 3 sekunttia "äiti mä haluun takas" jne.

Mutta nyt minä painan kauniin pääni tyynyyn jotta jaksan taas aamulla olla se superäiti kera muskelireisieni : )

Päivähoidosta ja lapsentahtisuudesta

Kuten aijemmin on jo käynyt selväksi en todellakaan ole niitä äitejä jotka kasvattavat lapsensa oppikirjan mukaan, vaikka tarkoitukseni ei ole tuomita ketään tai väitä että oma kasvatustapani olisi juuri se oikea. Koen joidenkin asioiden yhteiskunnassamme olevan vain vinksin vonksin.

Lasten kasvattaminen on mielestäni yksi maailman vaikeammista tehtävistä, sillä olethan vastuussa siitä millaisia kansalaisia tulevaisuudessa yhteiskunnassamme elää. 

Oppikirjan mukainen kasvatustapa voisi kuvastaa tapaa kasvattaa lapset niinkuin yhteiskuntamme haluaisi lapsemme kasvatettavan mutta onko kellään konkreettista näyttöä siitä että juuri tämä on hyväksi havaittu tapa kasvattaa lapsia.
Tuntuu että nykyään kaikilla on vaan niin kova kiire ja järkyttävän kovat paineet arjessa selviytymisessä että pienet tulevaisuuden aarteemme jäävät vaille tärkeääkin tärkeämpää huolenpitoa. Lapsen huolenpidollahan tarkoitetaan myös muutakin kuin vain sitä että ulkoinen olemus on siisti, ei suinkaan riitä että pikku kullannuppu on puettu kauniisiin vaatteisiin ja kultakutrit on letitetty kauniisti.
Lapsen kasvattaminen ja kokonaisvaltainen huolenpito on toki muutakin ja tämä seikka tuntuu usein unohtuvan. Sysäämme lapset toisten vastuulle ja odotamme heidän kasvattavan lapsistamme hienoja kansalaisia. 

Törmäsin jälleen kyseiseen huolenaiheeseen nuorimmaisen aloittaessa päivähoidossa. Ensimmäisenä tutustumis päivänä saimme kotitehtäväksi rustata kyselylomakkeen jossa kyseltiin erillaisia asioita lapsestamme. Miten lapsesi rauhoittuu parhaiten? Lapsesi ruokailutottumukset? jne. Kaavake oli toki hieno ja siinä oli hyviä kysymyksiä mutta pystynkö luottamaan siihen että nämä kasvatusalan ammattilaiset pystyvät kasvattamaan lastani tämän kaavakkeen perusteella. Joo tarkoitushan olisi myös tutustua lapseeni sitten ajan kuluessa ja oppia tuntemaan häntä paremmin. Nykypäivänä totuus on kuitenkin se että päiväkodeissa hoitajia on liian vähän ja lapsen ollessa hoidossa puolivuotta ei hoitajilla ole muuta sanottavaa lapsestasi kuin että hienosti meni päivä, vähän maistoi ruokaa ja olimme ulkona. Joskus hakuhetkellä ympärillä on niin kova vilske että hoitajalla ei ole aikaa sanoa muuta kun että huomiseen ja mikäli hoitaja löytää mobiilivarmenne laitteensa kirjaa hän lapsen ulos virallisestikkin.
Joko meillä on käynyt äärimmäisen huono tuuri tai sitten jossain mättää ja pahasti.
Kolmevuotias lapseni ei osaa kertoa päivähoidosta muuta kuin että häntä ei kukaan kuuntele, tästä kerrottuani hoitopaikassa täti totesi lapseni olevan hiukan ujo. Ujo? Meidän mielestä hän on kaikkea muuta kuin ujo, toki lapsesta saadaan hiljainen ja ujo jos hänet toistuvista yrityksistä huolimatta torjutaan joka kerta kun hän haluaisi kertoa omista tuntemuksistaan. En suinkaan halua arvostella tai syyllistää henkilöitä jotka päiväkodeissa työskentelevät mutta haluan heidän miettivän onko paineet ja halu suoriutua työstä kasvaneet liian suureksi.
Itse hoitoalaa opiskelleena haluaisin pystyä parempaan ja tarjota lapsille enemmän.
Vanhempana koen olevani rento ja pyrin elämään läsnä, tietenkin jokaisella meillä on omat huonot päivämme ja näin kuuluu olla.
Lapsien on hyvä tietää että myös aikuiset kokevat negatiivisia tunteita eivätkä ole robotteja, aikuisetkin kokevat pahaamieltä ja ovat joskus väsyneitä, toki hoitotyössä nämä tunteet olisi syytä jättää taka alalle ainakin silloin kun paikalla on hoidettavien kullannuppujen vanhemmat, silloin on syytä heittää naamalle iloinen hymy ja esittää mielummin vähän tekopirteääkin ihmistä.
Kiire on asia mikä näkyy myös valitettavasti päiväkodissa ja joskus jopa selkeämmin kuin kotona. Onko päiväkodin arki sullottu täyteen tavoitteita ja sääntöjä joita emme kuitenkaan ehdi aina toteuttaa. Olisiko helpompi vain hiukan höllätä ja pysähtyä olemaan, eivät ne pikkuiset lapset pahastu vaikka heillä olisi yksi satutunti tai laulutuokio vähemmän viikossa. Heistäkin voisi olla mukavampaa kuin saisivat hetken vain leikkiä juuri sitä mitä haluavat.
Kiireen keskellä paineet aikataulussa pysymisessä kasvavat suuriksi ja tämä taas saattaa näkyä jonkin asian laiminlyöntinä. Valitettavan usein tämä laiminlyönti koskee lasta.

Esimerkki tilanteena:
Ryhmä jossa on 12 lasta iältään 9kk-3vuotta ja kaksi aikuista.
Tilanne: Ulos lähtö:
Toinen hoitajista katsoo tiukasti kelloa ja toteaa että kymmenen minuutin päästä kello 9.30 pitäisi olla ulkona jotta ehdimme kello 9.40 läheiselle kentälle pitämään liikuntatuokiota josta ehdimme käsipesulle kello 10.50 jotta ehdimme syömään kello 11.00 . Kiireesti ryhmä kahteen osaan josta eteiseen ensimmäinen pukemaan.  Siinä hujakassa hoitaja huomaa severin vaipan olevan sen verran märkä että se täytyy vaihtaa, sillä välin muut 5 lasta yrittävät kiskoa ulkohousuja jalkaan hoitajan hopputtaessa vaipanvaihdon lomassa. Toinen hoitajista yrittää saada loput 6 lasta siivoamaan leluja ja kiskoo samalla omia ulkovaatteita niskaan jotta olisi valmis vastaanottamaan jo puetut lapset.
Pian ensimmäisen ryhmän lapset on puettu ja lähetetty ulos riviin. vuorossa ovat jäjelle jääneet lapset. hoitajan pukiessa pientä 1 -vuotiasta lasta kysyy vieressä oleva maija 2- vuotta kuinka vetoketju laitetaan kiinni?, hoitaja ei heti kuule Maijan kysymystä ja Maija toistaa kysymyksen kovemmalla äänellä. silloin hoitaja laittaa maijan vetoketjun kiinni ja pyytää tyttöä jatkamaan hanskoista.
Seläntakana istuva Olli on jo tovin odottanut apua kenkien laittoon ja odottelusta turhautuneena ruvennut tökkimään vieruskaveriaj. hoitaja katsastaa kelloa ja toteaa että aikataulusta ollaan myöhässä. nopeasti hän auttaa lapsille vaatteet päälle ja työntää heidät pihalle.

mitä olisikaan hoitaja voinut tehdä toisin? Olisiko hoitajia kenties pitänyt olla edes yksi lisää jotta olisimme voineet tukea tarpeeksi lastemme opppimista ja vältytty kiireeltä.

Näihin tunnelmiin palaamme vielä : )

Kesän jälkeen saapuu syksy

Kuukausiin ei ole tullut mitään kirjoiteltua ainakaan mitään julkaisukelpoista.
Muutto Espoosta Joensuuhun suoritettiin kesäkuun alussa ja ratkaisu on tuntunut hyvältä, elämä alkaa asettua taas omalle paikalle ja mieli on huomattavasti kevyempi.
Kesä vietettiin fiilistellessä uutta kotikaupunkia ja järjestelemällä kotia kodin näköiseksi, vaikka vielä on paljon tehtävää.

oma koti kullankallis

Prinsessat ovat kasvaneet silmissä ja nuorimmainen pikkumyy täytti huikeat 3 vuotta.
Tämä maaginen ikä tarkoittaa myös suurta muutosta tämän muumimamman elämässä, on nimittäin ollut aika päättää yksi pitkä ja antoisa aika elämässä ja jättää kotiäidin ura historiaan.
Niin pahalta kun se tuntuikin, niin meidän pikku Lotta aloitti päiväkotielämän viime kuussa. Vaihtoehtoina olisi ollut hoitaa pientä kotona, mutta omien opiskelujen jatkamisen kannalta näin oli parempi, aloittihan iso sisko esikoulunkin.
Olen edelleen sitä mieltä että pienen lapsen paikka on kotona, mutta miten määritellä pieni lapsi? Onko sopivaa ikää aloittaa päivähoito?
Toki olisin mielelläni hoitanut häntä kotona, varsinkin kun minulle on taas paljastunut karu totuus päivähoitomme tasosta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan,mutta jätetään aihe sikseen.

Aitta

kesän puistoluja

kaverukset välipalalla kuistilla

Edellinen viikko on koetellut ja läpi on käyty monenlaisia tunteita. Kalevi matkusti viikko sitten lomamatkalle Amerikkaan ja palaa vasta viikon päästä.
Me ollaan tyttöjen kanssa vietetty kiireistä elämää juosten harrastuksissa ja pakko sanoa että nostan hattua yksinhuoltajille, arvostan heidän jaksamistaan varmasti enemmän nyt kun viikko sitten.
Aikatauluttaminen ei ole ollut vahvuuteni koskaan ja havaittavissa on kaaosta.
Onneksi omat opiskeluni eivät ole vielä alkaneet ja minulla on hetki hengähdystaukoa pienempien ollessa hoidossa 8,30-11.40 (hengähdystauko on yhtäkuin pyykkivuoren purkua,astioiden laittoa ja siivoamista,koiran lenkittämistä,kaupassa käyntiä)
Asiaa ei tietenkään helpota se että pikkutytöt eivät saaneet hoitopaikkaa lähimmästä päiväkodista vaan matkaa hoitoon kertyy reilu kolmekilometriä, joo ei kovin pitkä matka mutta autottomana ihmisenä ilman toimivaa julkista liikennettä, reisilihakseni huutavat hoosiannaa joka aamu.
Matkamme taittuu siis polkupyörän ja peräkärryn kanssa ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kiskoa oman painon verran tavaraa perässä varsinkin aamulla silmät ristissä, saatika vesisateessa lasten kiljuessa väsymystään kärryssä.
Kuntoilu ei toki jää tähän, sillä poljemme myös harrastuksiin lähes päivittäin ja kilometrejä viikossa tulee nopeasti laskettuna n.70km parhaina viikkoina lähemmäs sata.
Ennen talvea saa luutavasti ostaa yhden koon isompia housuja heh!
Kuntosali harjoittelu starttaa taas ens kuun alussa ja tilauksessa on uusi ohjelma, siitä lisää myöhemmin.

Tän aamun fiiliksistä sen verran että,ihan putkeen ei mennyt.
Ensin kiskoin väsyneet ja kiukkuiset prinsessat sängystä ylös ja hoputtaminen sai aikaan kiljumista ja aamupalakin oli vääränlaista.
Eilisen illan kaaoksn seurauksena nukahdin meikit naamassa ja aamulla näky oli kaikkea muuta kuin hurmaava, pikainen naaman putsaaminen ja silmämeikin poistoaineen joutuminen silmään aiheutti karmaisevan punotuksen silmiini, mutta ei auttanut muu kuin lähteä matkaan, ulko ovella muistin keskimmäisen neitokaisen silmälasien olevan ihan solmussa pikkusiskon eilisen käsittelyn jäljiltä ja tiedossa oli vielä optikon hommia.
Kaivellessani pihtejä työkalulaatikosta tajusin ettemme ikinä ehtisi eskarille ajoissa. Silmälasit jäivät edelleen kieroon ja neiti ilmoitti kovalla äänellä että ei aio mennä esikouluun ilman rakkaita silmälasejaan, sillä hän oli varma siitä että kukaan ei tunnistaisi häntä ilman niitä.
Yritin selittää itkuiselle lapselle että silmälasit eivät ole ainut asia mistä hänet tunnistetaan.
Lapset kärryyn ja matkaan, ulko ilmasta pystyi selkeästi aistimaan syksyn tulon ja viima sai silmäni vuotamaan kahta kauheaamin. Perille päästyämme itku silmälasien kohtalostaei ollut helpottanut ja neiti jäi itkemään esikouluopettajan syliin ja minä koin jällen jipii hyvä äiti tunteita : (
Jäljellä oli enää pienimmän prinsessan vienti omalle puolelleen ja sinne saavuttuamme huomasin ilmassa tuttua kaaosta. Hoitotäti selitti olevansa yksin töissä sillä sijaista ei ollut.
Normaalista aamusta poiketen vuorossa oli heti ulkoilua ja Lotta sai jäädä istumaan ulkovaatteet päällä penkille, odottamaan koska hoitotätillä oli vielä puettavanaan 13 muuta pientä lapsukaista. Sinne se jäi istumaan ja minä poistuin vähin äänin paikalta vaikka mieleni olisi tehnyt tarjota apua.
Polkiessani kotiin mielessäni pyöri jälleen monenlaisia kysymyksiä. Kotona odotti luimisteleva koira ja silpottu jääkaappimangneetti sekä jättimäinen tiskivuori. Mutta tässä mä istun ja kirjoitan ja lähden kohta taas rasittamaan reisiäni.

Palataan taas!

Pitkän hiljaisuuden jälkeen (arkiston luonnoksia)

Pitkään aikaan ei ole saanut kirjoitettua vaikka elämä ei olekkaan pysähtynyt vaan pikemminkin tahti on ollu kihtyvää.
Arjen pyörittäminen on vienyt suurimman ajan ajasta ja on pakko ollut laittaa omia projekteja hetkeksi jäihin.
Joku ihana ja viisas voisi keksiä keinon kuinka lisätä tunteja vuorokauteen, sillä minä ainakin olen ihminen joka tarvitsee kymmenen tunnin yö unet tai elämä todella pysähtyy.
Omaa aikaa ei liiemmin jää ja siksi kirjoittaminen on jäänyt.

Oman haasteensa hommaan on myös tuonut muutto suunnitelmat ja siihen liittyvät ajatukset.Vaikka päätöksen teko vei aikaa ja toi oman tuskansa on olo helpottunut. Vuokrasopimus on kirjoitettu ja kivi on vierähtänyt pois sydämmestä.
Muutto ajoittuu näilä näkymin kesäkuun alkuun ja asioiden hoitaminen vie aikaa.
Haikein mielin jätämme taas yhden elämän vaiheen taakse ja suuntamme eteenpäin.
Esikoinen sai jo päätöksen Koulupaikasta ja viereiseen lähikouluun pääsy oli Lotto voitto.
Vielä olisi jäljellä keskimmäisen eskari paikan saanti ja tietenkin se haikein asia, nimittäin mitä tehdä kun hoitovapaa loppuu Elokuussa, nuorimmaisen täyttäessä kolme. Mahdollisuuksia on monia ja kuten aikaisemmista teksteistä on huomattu, olen ihminen joka paapoisi pieniä lapsiaan kotona kouluikään asti, mikäli se vain on mahdollista. Jäänkö siis työttömäksi ja jatkan kotona hoitamista vai laitanko pienen kullan nupun päiväkotiin ja jatkan elämääni, vaikeaa. Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä heti.

Rakas karvainen ystävä on saavuttanut yhden vuoden iän ja meneillään on jonkin sortin uhmaikä, mutta me selviämme toistaen toistaen ja vielä kerran toistaen opittuamme.
Elämä nahkaisten prinsessojen kanssa kuluu rutiinin omaisesti eri herkkyyskausia toki tulee ja menee mutta muuten elämä on tasaisen tahmeaa tarpomista.
Esikoisen koulu kulkee omalla painollaan, keskimmäisen nauttiessa päiväkoti arjestaan, joka muutettiin viikkojen jahkailujen jälkeen niin että neiti viihtyy siellä vain kolme tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa.
Pienimmäinen tuo omat haasteensa arkeen osoittautumalla päivä päivältä tempperamenttisemmaksi.
Luonteen lujuutta testailee myös atooppinen iho joka kutinaltaan häiritsee unta. Rasvaamisesta on tullut painajaismaista ja naapurin hermojakin varmasti kokeillaan, sillä rasvapurkin näkeminen saa aikaiseksi Apua huudon ja vimmatun juoksentelun ynpäri huushollia.
Pahoitteluni siis naapureille ja tiedoksi emme pahoinpitele lastamme vaan rasvaamme häntä jotta tekin saisitte nukkua öisin.

Palataan taas!

Valvottuja öitä

Tuleekohan näitä valvottuja öitä ikävä kun niitä ei enää ole?
Elämä on taas tuntunut muutaman päivän junnaavan paikallaan ja jostain syystä en näe sitä niin positiivisenä asiana kuin ehkä pitäisi.
Elämästä vaan tuntuu puuttuvan jotain, enkä millään saa kiinni siitä mitä se voisi olla.
Mullahan on kaikki mitä vain tarvirsen mutta silti olo on jokseenkin tyhjä.
Kaiken tän lapsiperhe elämän pyörittämisen, ja kaiken maailman arkiasioiden murehtimisen keskellä elämä on jotakuinkin täydellistä.
Ympärillä on paljon elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä jotka valittavat valittamistaan ja saavat huolillaan oman elämäni tuntumaan helpolta.
Jos suurin murheeni on kiukutteleva viisivuotias ja se mitä ihmiset ajattelevat pienen neidin raivokohtauksista, on pakko myöntää että pienet on mun murheet. Toiset painivat eri mittakaavassa murheidensa kanssa ja siksi koen tuntevani väärin ja ennen kaikkea valittaminen näinkin onnellisessa asemassa on naurettavaa.
Ruokailut ovat sujuneet hyvin ja turhilta mässäilyiltä on toistaiseksi vältytty, olo on silläkin saralla hyvä.
Tulevaisuus pyörii mielessä ja olisi suurten valintojen aika, mutta jostain syystä pelkään valitsevani väärin. Mitä ihmettä mä sitten teen? Pitääkö kestävä rikkoa?
Pään vaivaa tuottaa etenkin se että valintoja täytyy tehdä ottamalla huomioon myös pikkuväki ja ajateltava etenkin heidän tulevaisuuttaan. Syytänkö itseäni jos valitsen väärin? Kadunko lopun ikääni päätöstäni?
Joku voisi luulla kyseessä olevan elimen luovutus tai jokin muu suuri päätös, mutta tälläkertaa kyse on kuitenkin vain päätöksestä missä viettää seuraavat 16 vuotta.

Näillä mennään!

Projekti kesäkuntoon?

Tähän aikaan vuodesta moni suomalainen potee joulun jälkeistä ähkyä ja miettii kuinka ryhdistäytyä. Vaikka jouluna ei tullutkaan mässäiltyä on minullakkin suunnitelmia joiden avulla parantaa omaa kuntoa. Kuten aikasemmin on tullut ilmi on ulkonäkö ja oma hyvinvointi on myös tässä huuushollissa tärkeä.
Projekti jota en kutsuisi kesäkuntoon projektiksi vaan pikemminkin mieli kuntoon projektiksi, on aloitettu ja takana on kuusipäivää ruokavaliota jossa on edelleen runsaasti proteiinia ja vähemmän hiilihydraatteja.
Olo on selkeästi parempi.
Kilometrejä kävellen ja välillä juosten kertyy normaalissa arjessa paljon, mutta erityisesti nyt liikuntaa on lisätty.
Entisen kuuden kilometrin lenkit on korvattu 12 kilometrin lenkeillä.
Oon aina ollut ihminen jonka mielialat ovat menneet ylös ja alas nopeasti.
Uskon ruokavaliolla olevan huomattavasti parantava vaikutus tähänkin vaivaan. Joten jokainen alakuloisuudesta ja väsymyksestä, puhumattakaan masennuksesta olisi syytä tarkailla syömisiään ennemmin kuin tarttua nappipurkkiin.

Vielä kun saisi oman ruhonsa raahattua salille saisi tuloksiakin enemmän, mutta ei kiirettä eihän?

Tänään me tyttöjen kanssa vaan ollaan,ilman kiirettä ilman pakollisia menoja, olla löllötellään ja nautiskellaan yhdessä olosta.
Isoin prinsessa lähti kaverin syntymäpäiville ja pikkuiset leikkivät kotia, siksi siis tämä oiva sauma kirjoittaa kesken päivän, harvinaista herkkua.
Pikku Lotta kasvaa huimaa vauhtia ja pian huushollissa ei enää pyöri yhtään vaippapöksyä kääk haikeaa.
Seitsämän pitkää vuotta huusholliin on raahattu jos jonkin moisia paketteja täynnä imukykyisiä ja vähemmän imukykyisiä vaippoja, ja nyt se aika on ohi.
Taidan säästää paketin viimeisen vaipan muistoksi heh!
Oon huomannut että Blogiani lukee aika moni ihminen vaikka kommenteja ei satelekkaan.
Olisi huisin hauska tietää millaisia ihmisiä lukijoiden takana oikeen onkaan, joten rohkeasti kommentoimaan.
Vaikka lähinnä itselleni muistoksi kirjoitan on aina mukava tietää että joku muukin lueskelee höpö höpö juttujani : )

Nyt jos lähtis kattomaan millainen leikki noilla rakkauspakkauksilla oikeen onkaan, ei sitä tiedä vaikka pääsisi osallistumaan mummon roolissa.

Hauskaa viikonloppua!

Ihana arki

Lomailu on kivaa, mutta pakko myöntää että niin on arkikin. Arkisin tuntuu olevan niin selkeät sävelet.
Valitettavasti kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, sillä arki illat on pyhitetty karvaiselle lapselle, jolla on selvästi jonkin asteinen uhma ja kokeilu kausi. Ennen niin selkeät käskyt ovat muuttuneet pikku jätkän mielestä mahdottomiksi.
Ihan kuin korvat olisivat jääneet lenkkipolun varrelle tai silloin tällöin kotiin.
Onneksi uskon että koiran kasvatuksessa ja lasten kasvatuksessa on kenties muutamia samoja seikkoja.
Uskon että määrätietoisena ja johdonmukaisella toiminnalla jätkän pätkästä kasvaa kelpo koiruus.
Onhan se joskus vaikeaa asettaa rajoja ja pysyä tiukkana kun toinen nappisilmillä tuijottaa niin viattoman näköisenä, tälläisiä tilanteita tulee väistämättä eteen nykyään useamman kerran päivässä.
Onneksi meillä on kaikki illat aikaa harjoitella ja ennen kaikkea viättää yhteistä aikaa.
Pienestä asti on ollut selvää että pojan mielestä nenätyöskentely on kivaa ja erittäin hyvän hajuaistin omaavana ollaan viimeaikoina etsitty erillaisia esineitä niin sisällä kuin metsässä.
Ruuan etsiminen oli alkuun pop mutta selkeästi liian helppoa joten vaikeutin etsintää siirtymällä vähemmän haiseviin asioihin heh!
On erittäin palkitsevaa huomata kuinka rakas karvainen ystävä nauttii jokaisesta onnistuneesta suorituksesta.
Sellaista tällä erää nyt palattava päivärytmiin.

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi 2014 oli melkoinen, omalla tavallaan raskas ja helpottava. Opin valtavasti uutta niin itsestäni kuin elämästäkin.

Vuoteen mahtui mm.muutto karmaisevalta Kiteeltä suureen Espooseen, Rakkaan Vili-pojan muutto meille, keskimmäisen lapsen päiväkodin aloitus, esikoisen kolumaloitus, kotiäidiksi palaaminen ja paljon muuta.

Huoli omasta ja läheisten terveydestä oli pysäyttävä kokemus, mutta taas olen vahvempi ja kaikki on hyvin.

Sairastelukausi näyttäisi olevan parempaan päin ja lomaakin jäljellä melkein viikko. Tämän viikon aijon nauttia ja kerätä voimia.

Luvassa on kymmeniä kilometrejä talsittavaa kera karvaisen ystävän ja se jos joku on rentouttavaa ja terapeuttista.

Ja kuten aikasemmin kerroin on edessä myös omaan olomupotoon panostamista ja haaveena kentiäs syöpäkääryleistä eroon pääseminen, vaikka mitään en lupaakkaan.

Elämä alkaa olla siinä mallilla että on aika toden teolla miettiä tulevaisuutta etenpäin ja jatkuvasta vauvakuumesta potevana ihmisenä ajatus siitä että perheessämme ei enää ole vauvaa saatika taaperoa on karmaiseva. Järki kuitenkin sanoo että lapsiluku on täynnä ja on vihdoin aika keskittyä myös itseensä.

Takana on seitsämän raskasta ja rakasta vuotta, jolloin perheessämme on aina ollut pieni lapsi.(toki niitä on yhä mutta ei enää niin pieniä) Nyt se on muuttunut ja on vaikea kuvitella millaista on elää ilman vaippaikäistä, keittiöstämme puuttuu syöttötuoli ja saan lurpsahtaneet rintani omakseni ilman että joku roikkuu niisä jatkuvalla syötöllä.

Outoa mutta silti aika haikeaa, minun lapseni ovat kasvaneet ja irtautuneet askeleen lähemmäksi maailmaa byhää.

taapero

Vili Vauva

Ensimmäinen koulupäivä

Yöllisiä mietteitä

Viime viikot ovat suoraan sanoen olleet syvältä.

Kaikki ovat olleet kipeinä ja eritteiden määrä huushollissa on ollut sekavan kirjava ja runsas.

En toivo tälläistä edes pahimmalle viholliselle yök!

Onneksi tilannetta helpottamaan saapui jälleen rakas anoppi, joka auttoi jälleen pelkällä läsnäolollaan perheemme arkea.

Joulu, tänä vuonna voimme kysyä mikä se sellainen on? Jouluvalmisteluja ei tehty vaan kokosimme hätäsesti muovikuusemme johon lapset räkäsine käsineen ripustivat koristeita, jouluruuaksi paistoimme toki kinkun vaikka laatikot jäivätkin kauppaan, hyvä niin sillä perheessämme ei löydy tällähetkellä yhtään maku tai hajuaistin omaavaa henkilöä ja muutamalla tavara tulisi pihalle yhtä nopeasti kuin meni sisäänkin,joten se ruokailuista.

Puhumattakaan siitä että joku haluaisi tulla viettämään meille joulua, no joo täytyisi olla aika uhkarohkea tyyppi.

Kolmena yönä olen herännyt siihen kun joku on oksentanut naamalleni, ja pesukone on pyörinyt yötä päivää. Aah niin rakkaat lapset ja ihana joulu. 

Mutta onneksi ei enää ole vuottakaan kun on taas joulu, joten sitä odotellessa!

Puhelimen arkistoista löytyi viikon takainen teksti:

Täällä taas valvotaan pikku Lotan kanssa, unta häiritsee tällä kertaa kuume.

Luovutin tunti sitten, tunnin nukuttamis yrityksen jälkeen, ja keitin pannullisen kahvia.
Oishan sen Sunnuntai päivän voinut toisinkin viettää, mutta minkäs teet.
Tiedän että valinta on omani en vaan pysty enkä jaksa nukuttaa lasta silmät ristissä useampaa tuntia.
Tälläiset yölliset valvonta hetket saavat jälleen miettimään omaa roolia äitinä.
Millainen äiti minä olen? Ja miksi minä olen juuri tälläinen äiti.
Koen olevani äiti joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta, koen olevani jokseenkin huono pitämään kuria johtuen ehkä omasta lapsuudestani.
Olen äiti joka kasvattaa lapsensa ilman turhia paineita, usealle termi vapaakasvatus on tuttu ja mielestäni oma kasvatustapani tavoittelee sitä.
Inhoan ja vältän tilanteita jossa joutuisin pakottamaan lapseni tekemään jotain, minun kanssani voi aina neuvotella vaikka sanonkin aina viimeisen sanan.
Pidän kiinni tavotteistani vaikka neuvottelun varaa onkin, kunhan päämäärä pysyy.
Yritän välttää tilanteita joissa lapsi joutuu karjumaan naama punaisena.

Tälläisiin tilanteisiin törmää usein, siis että lapsi itkee, potkii ja huutaa ja aikuinen ei reagoi tai reagoi liian ankarasti.
Yleisimpiä tilanteita voisi olla vaikka seuraavanlaisia.

Esimerkki 1.
Lapsi on päiväkoti päivän jälkeen otettu väsyneenä mukaan ruokaostoksille suureen markettiin, ihmisiä ja hälinää on paljon.
Lapsi on jo valmiiksi väsynyt ja olisi mielummin kaivannut vanhemman kanssa kotona olemista ja rauhassa sylittelyä.
Äiti yrittää kerätä ostoksia puhuen samalla puhelimeen. Lapsi tahtoisi jo pois kaupasta ja alkaa juoksennella pitkin kaupan käytäviä, pitäen samalla kovaa meteliä.
Äiti yrittää ilmein kertoa lapselle että tämä ei ole sallittua sillä olisi kauhean noloa lopettaa puhelu lapsen takia.
Lapsi alkaa kontata pitkin kaupan lattioita vaatien kovaan ääneen äitiä ostamaan karkkia.
Tässä välissä äiti on lopettanut puhelun ja kertoo lapselle tai oikeastaan ohi kulkevalle mummolle että tänään ei ole karkkipäivä.
Siitähän lapsi riemastuu ja heittäytyy lattialle potkimaan ja kiljumaan.
Tässä vaiheessa äidin posket helahtavat punaisiksi pelkästä häpeästä.
Äiti yrittää selittää karjuvalle kullan nupulleen kuinka noloa hänen  käytöksensä on ja kuinka kaikki ihmiset tuijottavat heitä. No kuinka tilanne ratkeaa?
puolituntia myöhemmin kaupasta poistuvat nyyhkyttävä tyttö ja hänen äitinsä, ja heillä ei suinkaan ole kauppakasseja täynnä ruokaa vaan kassillinen puolillaan makeisia.
Kuinka äiti olisi voinut toimia toisin?
Ensinnäkin hän olisi voinut suunnittella viikkoaikataulunsa niin että lapsen ei tarvitsi olla mukana kauppareissuilla.
Jokainen vanhempi kuitenkin tietää että suunnitelmat lapsiperheissä elävät ja aina kauppareissu aikuisten kesken ei ole mahdollista, mutta olisiko kuitenkin ollut mahdollista tehdä jotain toisin?

Palataan aiheeseen kunhan tämä jokseenkin lepsusti kasvattava äiti on saanut muutaman tunnin unta!

Viime aikoinen lasten sairastelu on vienyt voimia.
Meidän huushollissa on kertaheitolla mennyt vuorokausirytmi sekaisin ja sen korjaaminen ei aina ole kovin helppoa, pahoitteluni naapureille yöllisistä metelöinneistä.
Kaksivuotias kun ei ymmärrä vaikka kuinka selität että olisi kiva jos ei kiljuttaisi kun on yö tai että ei välttämättä tarvitse karjua keuhkojaan pihalle vaikka kipeä olo olisikin.
Sairasteluun on kuulunut myös yksi oksennuksen täyteinen yö kun keskimmäinen neitokaisista päätti ruveta putsaamaan mahalaukkuaan urakalla, mikä lie ihme pöpö liikkeellä.
Onneksi talossa on tällä hetkellä kaksi aikuista 24 h joten nukkuakkin aina välillä saa.
Uupumusta on lisännyt oma tunne yksinäisyydestä, jonka olen kylläkkin itse valinnut mutta silti.
Olen viimeviiklkoina kokenut enemmän epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta, kuin onnistumisia.
Olisi kai aika stopata vaihteeksi ennen kuin palan loppuun.
Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tunnistamaan ja lukemaan itseäni ja osaan höllätä silloin kun siihen on tarvetta.
Kaikilla ei kuitenkaan ole aina mahdollista saada lastenhoitoapua ja siksi koen olevani onnellisessa asemassa ja iso kiitos kuuluu rakkaalle miehelleni, joka jaksaa arkiset kiukutteluni ja tukee minua.
Ilman häntä en jaksaisi. Joskus toisen läsnäolon tärkeys unohtuu sekä apukäsien ja voimahalejen merkitys arjessa, se kuinka tärkeä toinen oikeasti onkaan ja sitä pitää toista itsestään selvyytenä.
Joskus on koettava edes pieniä alamäkiä jotta voi taas kivuta ylämäkiä niin arjessa kuin parisuhteessa.

Joulun muistelmat

Muistan elävästi lapsuuteni joulut, ei valittamista oli lahjoja ja hyvää ruokaa ja joulutunnelmkin oli hyvä.
Muistan myös elävästi sen tunteen kun vietin omaa jouluani ekaa kertaa äitinä omassa kodissa,se tunne ja pakokauhu mikä mulle iski eräänä joulukisena iltana, Mun olisi tehtävä se itse, taijottava lapselleni joulu tunnelma,lahjat, ruuat ja kaikki ja vain siksi että halusin  hänen muistavan lapsuuden joulut niin kuin minä muistin omani ja voisi joskus tarjota hyvää mieltä toisille, kenties omille lapsilleen. Silloin päässä alkoi naksua ääk en selviydy tästä. Aloin ymmärtää sitä miksi aikuisilla oli aina ennen joulua pinna kireällä, sillä huomasin että minullakin oli. Se tunne kun aika on mukamas loppumassa kesken niin ja ruoka, puhumattakaan rahasta sekin loppuu ja entä jos en ehdikkään saada juuri sopivaa kinkkua, kauheaa kaupatkin ovat kiinni kaksi päivää. Entäs jos pikkuinen kullannuppuni ei tykkääkkään kolmestakymmenestä lahjastaan tai entä jos en muistakkaan ottaa tarpeeksi valokuvia.
Jouluaattona huomaan että aamutoimet eivät juurikaan poikkea muista, kaurapuuron siasta syömme riisipuuroa ja ulkoilemme normaaliin tapaan. Lounaalla syömme nakkikastikkeen siasta kinkkua ja laatikoita ja illan tullen pikkukakkosen sijasta availemme paketteja. Taapero katsoo minua hölmistyneenä ikäänkuin kysyen, mitä näille kuuluisi tehdä?
Ja niinhän siinä käy, että minä saan ne paketit aukoa ja ennen kuin olen saanut kolmatta pakettia auki on taapero tepsutellut vanhalle lelukopalleen ja ruvennut leikkimään.
Yritän saada hänet epätoivoisesti kiinnostumaan hienoista lahjoistaan ja hän jopa ottaa yhden käteensä, kääntelee ja vääntelee hetken ja viskaa sitten olan yli katsoen minua jälleen kysyvästi.
Hiukan yllättyneenä jatkan kääreiden repimistä ja yritän keinolla jos toisella saada taaperoni innostumaan mutta lahjapaperin riekaleet ovat kiinnostavampia.
Lopulta huomaan istuvani lukuisten uusien lelujeni keskellä yksin taaperon osottavan telkkaria, onhan pikkukakkosen aika.
Kaikki se vaiva mitä näin ja vain siksi että rakas lapseni saisi ikimuistoisen joulun, niin ja unohdin tietysti ottaa kuvia.
Epäonnistuinko äitinä, näin jälkikäteen ajateltuna taisin hössöttää liikaa.
Siitä viisastuneena olen oppinut nauttimaan joulusta liian hössötyksen sijaan.

Millaisia joulu muistoja sinulla on omasta lapsuudestasi? Entä miten ne eroavat nykyisistä jouluistasi?

Herää kysymys miksi vietämme joulua ja mikä sen vietossa on tärkeintä?

Ps. Kyllä ne romut lopulta tuli käyttöön kunhan olivat lojuneet kaapeissa jonkin aikaa

Perus arkea

Perus arkea elelty taas, viime sunnuntaina käytiin Vuosaaren joulupolulla joka oli kokemuksena ilahduttava.
Saatiin roima annos raitista ilmaa ja joulumieltä. Vaikka on kiva hoitaa nuorimmaista kotona on pakko myöntää että ootan kun kuuta nousevaa, sitä kun Kalevin kuukauden pituinen joululoma alkaa.
Joskus arki tuntuu puuduttavalta ja alan huomata puhuvani kuin kaksivuotias.
Eilen illalla sanoin mm Kaleville että voitko tuoda mun pulelan (puhelimen) pieniä taantumisen merkkejä ilmassa.
Tänään Kalevi on ollut koululla koko päivän ja mä pyörittänyt huushollia yksin.
Mut tän päivän jälkeen se siis alkaa, reilu kuukauden mittainen ajanjakso, jollon huushollissa on täyspäiväsesti kaksi aikuista.
Joulukin kolkuttelee jo ovella ja kaikki lahjat ja muut hankittu, eli tervetuloa joulu.
Rakastan lapsiani ja niiden kanssa olemista mutta osaan myös myöntää että on luksusta tehdä joskus asioita myös yksin.
Asioiden ei tarvitse olla luksusjuttuja, vaan pelkkä kaupassa käynti yksin riittää, niin ja onhan mulla Vili, jonka kanssa painella pitkin mettiä , lasten ollessa isän hellässä hoivassa.
Mut sellanen pikainen päivitys että hengissä ollaan.

Nahan sisälle täytettä?

Aihe on pyörinyt viime aikoina mielessä sillä oma ulkonäkö on myös minulle tärkeä.
Tällä hetkellähän tilanne on sellainen että en ole ollenkaan tyytyväinen omaan olomuotoon.
Kuten aikaisemmin olen kertonut tiputtaneeni huomattavan määrän painoa toissakesänä (22Kg) ja yllätyksekseni olen pysynyt painossani, vaikka ruokavalio on viimeisen vuoden ajan ollut kaikkea muuta kuin terveellinen, toki välillä on tullut skarpattua, sillai jaksoissa ja uskonkin sen olevan salaisuus siihen että lisäkilot eivät ole palanneet.
Rakastan syömistä ja koen sen joskus olevan myös liiankin nautinnollista, tiedän sen aiheuttavan minulle turhankin paljon huonovointisuutta ja joskus aamuiset olotilat ovat samanlaiset kuin olisi ollut useamman päivän juhlimassa.
innostuksen laihduttamiseen sain eräästä blogista ja onnistuin projektini ensimmäisestä vaiheesta jokseenkin hyvin.
Nyt tilannetta on tarkoitus tarkastella uudestaan sillä oma olomuoto lähinnä kauhistuttaa.
Koen olevani luukasa löysällä nahalla varustettuna niin ja ripaus läskiäkin taitaa vielä löytyä heh.
Nahan alle olisi mukava saada hiukan lihasta mutta motivaatio ei vain ole ollut kohillaan ja sitä olisi tarkoitus nyt löytää jostain.
Omaan huonon itsekurin ja asiaa ei helpota se että asetan tavoitteeni asiassa kuin asiassa turhan korkealle.
Vuoden alusta olisi tarkoitus aloittaa uudenlainen projekti ja vaikka moni antaa itselleen uudenvuoden lupauksen niin siihen en uskalla lähteä.
Tarkoutuksena on edes yrittää saada lisää lihasta. Jospa noi ainaiset selkävaivatkin helpottais kun selkärangan ympärille löytyisi parempi tuki.
Jos rahaa olisi enemmän ostaisin itselleni tukipalveluita projektiin mutta tässä elämän tilanteessa on pärjättävä omillaan ja imettävä kaikki kannustus ja motivaatio jostain muualta.
Salilla käyntiinkän musta ei tässä elämäntilanteessa taida olla mutta uskon kotona treenamisellakkin savuttavani loistavia tuloksia.
Liikunta on aina kuulunut jollain tapaa mun elämään ja nyt sitä on vain yritettävä lisätä.
Kaikki tieto ja taito on siis olemassa joten tyhjästä ei tarvitse nyhjäistä, on otettava vain itseään niskasta kiinni ja aloitettava projekti, olkoon sen nimi vaikka nahan sisälle täytettä:-)

Loppuun muutamaia kuvia vuosien varelta. Olenhan ollut viimeisen seitsämän vuoden aikana monenkin painoinen, kokoinen ja näköinen.
Jos koet haluavasi aloittaa samanlaisen projektin tai olet sen jo kokenut, olivat tuloksesi mitä tahansa olisi mukava jakaa kokemuksia joten kommentoi rohkeasti. Uskon vertaistuesta olevan aina apua.voit linkittää myös oman blogisi niin käyn lukasemassa olisi mielenkiintoista lukea myös muiden edistymisestä.
Hyvää itsenäisyyapäivää!

                                                                 ennen lapsia

                                                       2008 yhden lapsen äitinä

                                           Toinen raskaus puolivälissä

                                         kahden lapsen äitinä, takana lukuisia yövalvomisia

kolmen lapsen äitinä, vahvempana kuin koskaan

jostain syystä en löydä vanhempia kuvia itsestäni siis sellaisia jossa näkyisi kokovartalo kera rakkaiden muhkuroiden tai luiden heh! mutta lisäilen projektin alkaessa parempia tilanne kuvia!

Nyt on lähdettävä kokeilemaan josko ton pikku riiviön sais nukkumaan,on hitusen rytmit sekasin perskule sentään.
Taitaa jäädä huomiset joulupolut Vuosaaressa talsimatta......

Asiasta asiaan

Jee viikko lopuillaan ja pian alkaa ansaittu joululoma , jos sellaisesta voi puhua mähän oon kotona koko ajan.
Olo on viimeaikoina ollut riistiriiraisine tunteineen jopa hiukan yksinäinen.
Oon tutkiskellut jälleen itseäni ja omia ihmissuhteita ja pakko todeta että vaikka olen loistotyyppi saatan liikaa seurastani nauttiville olla melkoinen rasite.
Onneks kaikilla on valinnan vapaus seuran valinnasta.
Mangneettikuvausten tulokset kuulin eilen ja kuten arvelinkin kaikki oli suht hyvin, pientä poikkeavuutta lukuunottamatta, mutta se ei ollut yllätys kun musta on kyse, oonhan loistotyyppi kera vikojeni.
Jokainen äiti on varmasti tuntenut itsensä joskus huonoksi vanhemmaksi ja tänään pitkästä aikaa tuo tunne valtasi myös minut.
Silloin ei auta muu kuin ravistella itseään ja vaakutella itselleen olevansa hyvä juuri sellaisenaan.
omien toiminta ja kasvatus menetelmien tarkastelu on kuitenkin aina tarpeen jotta kehittyminen kohti vuoden mutsititteliä olisi mahdollista vaikken sitä tavoittelekkaan heh!
Kuten oon aikaisemmin kertonut olen kaikkea muuta kuin täydellinen mutsi joka jaksaa lorutella ja ravata leikkipuistoissa pikkukullannuppujen kanssa. Toki käymme puistoissa mutta en suinkaan ole mikään vakiokasvo joka istuisi joka aamu ennen yhdeksää vääntämässä muodottomia kakkusia tekohymy kasvoillaan.
Arvostan myös tälläisiä äitejä mutta miksi pitäisi tehdä jotain mistä ei pidä vain sen takia että niin on tehtävä.
Tällä viikolla ei ihmeitä tapahtunut vaan meininki on ollut perus arkea, pienten kiljukaulojen ehdoilla.
Mut nyt jos painelis karvakamun kaa metsään.