Pitkän hiljaisuuden jälkeen (arkiston luonnoksia)

Pitkään aikaan ei ole saanut kirjoitettua vaikka elämä ei olekkaan pysähtynyt vaan pikemminkin tahti on ollu kihtyvää.
Arjen pyörittäminen on vienyt suurimman ajan ajasta ja on pakko ollut laittaa omia projekteja hetkeksi jäihin.
Joku ihana ja viisas voisi keksiä keinon kuinka lisätä tunteja vuorokauteen, sillä minä ainakin olen ihminen joka tarvitsee kymmenen tunnin yö unet tai elämä todella pysähtyy.
Omaa aikaa ei liiemmin jää ja siksi kirjoittaminen on jäänyt.

Oman haasteensa hommaan on myös tuonut muutto suunnitelmat ja siihen liittyvät ajatukset.Vaikka päätöksen teko vei aikaa ja toi oman tuskansa on olo helpottunut. Vuokrasopimus on kirjoitettu ja kivi on vierähtänyt pois sydämmestä.
Muutto ajoittuu näilä näkymin kesäkuun alkuun ja asioiden hoitaminen vie aikaa.
Haikein mielin jätämme taas yhden elämän vaiheen taakse ja suuntamme eteenpäin.
Esikoinen sai jo päätöksen Koulupaikasta ja viereiseen lähikouluun pääsy oli Lotto voitto.
Vielä olisi jäljellä keskimmäisen eskari paikan saanti ja tietenkin se haikein asia, nimittäin mitä tehdä kun hoitovapaa loppuu Elokuussa, nuorimmaisen täyttäessä kolme. Mahdollisuuksia on monia ja kuten aikaisemmista teksteistä on huomattu, olen ihminen joka paapoisi pieniä lapsiaan kotona kouluikään asti, mikäli se vain on mahdollista. Jäänkö siis työttömäksi ja jatkan kotona hoitamista vai laitanko pienen kullan nupun päiväkotiin ja jatkan elämääni, vaikeaa. Onneksi päätöstä ei tarvitse tehdä heti.

Rakas karvainen ystävä on saavuttanut yhden vuoden iän ja meneillään on jonkin sortin uhmaikä, mutta me selviämme toistaen toistaen ja vielä kerran toistaen opittuamme.
Elämä nahkaisten prinsessojen kanssa kuluu rutiinin omaisesti eri herkkyyskausia toki tulee ja menee mutta muuten elämä on tasaisen tahmeaa tarpomista.
Esikoisen koulu kulkee omalla painollaan, keskimmäisen nauttiessa päiväkoti arjestaan, joka muutettiin viikkojen jahkailujen jälkeen niin että neiti viihtyy siellä vain kolme tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa.
Pienimmäinen tuo omat haasteensa arkeen osoittautumalla päivä päivältä tempperamenttisemmaksi.
Luonteen lujuutta testailee myös atooppinen iho joka kutinaltaan häiritsee unta. Rasvaamisesta on tullut painajaismaista ja naapurin hermojakin varmasti kokeillaan, sillä rasvapurkin näkeminen saa aikaiseksi Apua huudon ja vimmatun juoksentelun ynpäri huushollia.
Pahoitteluni siis naapureille ja tiedoksi emme pahoinpitele lastamme vaan rasvaamme häntä jotta tekin saisitte nukkua öisin.

Palataan taas!

Valvottuja öitä

Tuleekohan näitä valvottuja öitä ikävä kun niitä ei enää ole?
Elämä on taas tuntunut muutaman päivän junnaavan paikallaan ja jostain syystä en näe sitä niin positiivisenä asiana kuin ehkä pitäisi.
Elämästä vaan tuntuu puuttuvan jotain, enkä millään saa kiinni siitä mitä se voisi olla.
Mullahan on kaikki mitä vain tarvirsen mutta silti olo on jokseenkin tyhjä.
Kaiken tän lapsiperhe elämän pyörittämisen, ja kaiken maailman arkiasioiden murehtimisen keskellä elämä on jotakuinkin täydellistä.
Ympärillä on paljon elämäänsä tyytymättömiä ihmisiä jotka valittavat valittamistaan ja saavat huolillaan oman elämäni tuntumaan helpolta.
Jos suurin murheeni on kiukutteleva viisivuotias ja se mitä ihmiset ajattelevat pienen neidin raivokohtauksista, on pakko myöntää että pienet on mun murheet. Toiset painivat eri mittakaavassa murheidensa kanssa ja siksi koen tuntevani väärin ja ennen kaikkea valittaminen näinkin onnellisessa asemassa on naurettavaa.
Ruokailut ovat sujuneet hyvin ja turhilta mässäilyiltä on toistaiseksi vältytty, olo on silläkin saralla hyvä.
Tulevaisuus pyörii mielessä ja olisi suurten valintojen aika, mutta jostain syystä pelkään valitsevani väärin. Mitä ihmettä mä sitten teen? Pitääkö kestävä rikkoa?
Pään vaivaa tuottaa etenkin se että valintoja täytyy tehdä ottamalla huomioon myös pikkuväki ja ajateltava etenkin heidän tulevaisuuttaan. Syytänkö itseäni jos valitsen väärin? Kadunko lopun ikääni päätöstäni?
Joku voisi luulla kyseessä olevan elimen luovutus tai jokin muu suuri päätös, mutta tälläkertaa kyse on kuitenkin vain päätöksestä missä viettää seuraavat 16 vuotta.

Näillä mennään!

Projekti kesäkuntoon?

Tähän aikaan vuodesta moni suomalainen potee joulun jälkeistä ähkyä ja miettii kuinka ryhdistäytyä. Vaikka jouluna ei tullutkaan mässäiltyä on minullakkin suunnitelmia joiden avulla parantaa omaa kuntoa. Kuten aikasemmin on tullut ilmi on ulkonäkö ja oma hyvinvointi on myös tässä huuushollissa tärkeä.
Projekti jota en kutsuisi kesäkuntoon projektiksi vaan pikemminkin mieli kuntoon projektiksi, on aloitettu ja takana on kuusipäivää ruokavaliota jossa on edelleen runsaasti proteiinia ja vähemmän hiilihydraatteja.
Olo on selkeästi parempi.
Kilometrejä kävellen ja välillä juosten kertyy normaalissa arjessa paljon, mutta erityisesti nyt liikuntaa on lisätty.
Entisen kuuden kilometrin lenkit on korvattu 12 kilometrin lenkeillä.
Oon aina ollut ihminen jonka mielialat ovat menneet ylös ja alas nopeasti.
Uskon ruokavaliolla olevan huomattavasti parantava vaikutus tähänkin vaivaan. Joten jokainen alakuloisuudesta ja väsymyksestä, puhumattakaan masennuksesta olisi syytä tarkailla syömisiään ennemmin kuin tarttua nappipurkkiin.

Vielä kun saisi oman ruhonsa raahattua salille saisi tuloksiakin enemmän, mutta ei kiirettä eihän?

Tänään me tyttöjen kanssa vaan ollaan,ilman kiirettä ilman pakollisia menoja, olla löllötellään ja nautiskellaan yhdessä olosta.
Isoin prinsessa lähti kaverin syntymäpäiville ja pikkuiset leikkivät kotia, siksi siis tämä oiva sauma kirjoittaa kesken päivän, harvinaista herkkua.
Pikku Lotta kasvaa huimaa vauhtia ja pian huushollissa ei enää pyöri yhtään vaippapöksyä kääk haikeaa.
Seitsämän pitkää vuotta huusholliin on raahattu jos jonkin moisia paketteja täynnä imukykyisiä ja vähemmän imukykyisiä vaippoja, ja nyt se aika on ohi.
Taidan säästää paketin viimeisen vaipan muistoksi heh!
Oon huomannut että Blogiani lukee aika moni ihminen vaikka kommenteja ei satelekkaan.
Olisi huisin hauska tietää millaisia ihmisiä lukijoiden takana oikeen onkaan, joten rohkeasti kommentoimaan.
Vaikka lähinnä itselleni muistoksi kirjoitan on aina mukava tietää että joku muukin lueskelee höpö höpö juttujani : )

Nyt jos lähtis kattomaan millainen leikki noilla rakkauspakkauksilla oikeen onkaan, ei sitä tiedä vaikka pääsisi osallistumaan mummon roolissa.

Hauskaa viikonloppua!

Ihana arki

Lomailu on kivaa, mutta pakko myöntää että niin on arkikin. Arkisin tuntuu olevan niin selkeät sävelet.
Valitettavasti kirjoittelu on jäänyt vähemmälle, sillä arki illat on pyhitetty karvaiselle lapselle, jolla on selvästi jonkin asteinen uhma ja kokeilu kausi. Ennen niin selkeät käskyt ovat muuttuneet pikku jätkän mielestä mahdottomiksi.
Ihan kuin korvat olisivat jääneet lenkkipolun varrelle tai silloin tällöin kotiin.
Onneksi uskon että koiran kasvatuksessa ja lasten kasvatuksessa on kenties muutamia samoja seikkoja.
Uskon että määrätietoisena ja johdonmukaisella toiminnalla jätkän pätkästä kasvaa kelpo koiruus.
Onhan se joskus vaikeaa asettaa rajoja ja pysyä tiukkana kun toinen nappisilmillä tuijottaa niin viattoman näköisenä, tälläisiä tilanteita tulee väistämättä eteen nykyään useamman kerran päivässä.
Onneksi meillä on kaikki illat aikaa harjoitella ja ennen kaikkea viättää yhteistä aikaa.
Pienestä asti on ollut selvää että pojan mielestä nenätyöskentely on kivaa ja erittäin hyvän hajuaistin omaavana ollaan viimeaikoina etsitty erillaisia esineitä niin sisällä kuin metsässä.
Ruuan etsiminen oli alkuun pop mutta selkeästi liian helppoa joten vaikeutin etsintää siirtymällä vähemmän haiseviin asioihin heh!
On erittäin palkitsevaa huomata kuinka rakas karvainen ystävä nauttii jokaisesta onnistuneesta suorituksesta.
Sellaista tällä erää nyt palattava päivärytmiin.

Hyvää uutta vuotta!

Vuosi 2014 oli melkoinen, omalla tavallaan raskas ja helpottava. Opin valtavasti uutta niin itsestäni kuin elämästäkin.

Vuoteen mahtui mm.muutto karmaisevalta Kiteeltä suureen Espooseen, Rakkaan Vili-pojan muutto meille, keskimmäisen lapsen päiväkodin aloitus, esikoisen kolumaloitus, kotiäidiksi palaaminen ja paljon muuta.

Huoli omasta ja läheisten terveydestä oli pysäyttävä kokemus, mutta taas olen vahvempi ja kaikki on hyvin.

Sairastelukausi näyttäisi olevan parempaan päin ja lomaakin jäljellä melkein viikko. Tämän viikon aijon nauttia ja kerätä voimia.

Luvassa on kymmeniä kilometrejä talsittavaa kera karvaisen ystävän ja se jos joku on rentouttavaa ja terapeuttista.

Ja kuten aikasemmin kerroin on edessä myös omaan olomupotoon panostamista ja haaveena kentiäs syöpäkääryleistä eroon pääseminen, vaikka mitään en lupaakkaan.

Elämä alkaa olla siinä mallilla että on aika toden teolla miettiä tulevaisuutta etenpäin ja jatkuvasta vauvakuumesta potevana ihmisenä ajatus siitä että perheessämme ei enää ole vauvaa saatika taaperoa on karmaiseva. Järki kuitenkin sanoo että lapsiluku on täynnä ja on vihdoin aika keskittyä myös itseensä.

Takana on seitsämän raskasta ja rakasta vuotta, jolloin perheessämme on aina ollut pieni lapsi.(toki niitä on yhä mutta ei enää niin pieniä) Nyt se on muuttunut ja on vaikea kuvitella millaista on elää ilman vaippaikäistä, keittiöstämme puuttuu syöttötuoli ja saan lurpsahtaneet rintani omakseni ilman että joku roikkuu niisä jatkuvalla syötöllä.

Outoa mutta silti aika haikeaa, minun lapseni ovat kasvaneet ja irtautuneet askeleen lähemmäksi maailmaa byhää.

taapero

Vili Vauva

Ensimmäinen koulupäivä

Yöllisiä mietteitä

Viime viikot ovat suoraan sanoen olleet syvältä.

Kaikki ovat olleet kipeinä ja eritteiden määrä huushollissa on ollut sekavan kirjava ja runsas.

En toivo tälläistä edes pahimmalle viholliselle yök!

Onneksi tilannetta helpottamaan saapui jälleen rakas anoppi, joka auttoi jälleen pelkällä läsnäolollaan perheemme arkea.

Joulu, tänä vuonna voimme kysyä mikä se sellainen on? Jouluvalmisteluja ei tehty vaan kokosimme hätäsesti muovikuusemme johon lapset räkäsine käsineen ripustivat koristeita, jouluruuaksi paistoimme toki kinkun vaikka laatikot jäivätkin kauppaan, hyvä niin sillä perheessämme ei löydy tällähetkellä yhtään maku tai hajuaistin omaavaa henkilöä ja muutamalla tavara tulisi pihalle yhtä nopeasti kuin meni sisäänkin,joten se ruokailuista.

Puhumattakaan siitä että joku haluaisi tulla viettämään meille joulua, no joo täytyisi olla aika uhkarohkea tyyppi.

Kolmena yönä olen herännyt siihen kun joku on oksentanut naamalleni, ja pesukone on pyörinyt yötä päivää. Aah niin rakkaat lapset ja ihana joulu. 

Mutta onneksi ei enää ole vuottakaan kun on taas joulu, joten sitä odotellessa!

Puhelimen arkistoista löytyi viikon takainen teksti:

Täällä taas valvotaan pikku Lotan kanssa, unta häiritsee tällä kertaa kuume.

Luovutin tunti sitten, tunnin nukuttamis yrityksen jälkeen, ja keitin pannullisen kahvia.
Oishan sen Sunnuntai päivän voinut toisinkin viettää, mutta minkäs teet.
Tiedän että valinta on omani en vaan pysty enkä jaksa nukuttaa lasta silmät ristissä useampaa tuntia.
Tälläiset yölliset valvonta hetket saavat jälleen miettimään omaa roolia äitinä.
Millainen äiti minä olen? Ja miksi minä olen juuri tälläinen äiti.
Koen olevani äiti joka rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta, koen olevani jokseenkin huono pitämään kuria johtuen ehkä omasta lapsuudestani.
Olen äiti joka kasvattaa lapsensa ilman turhia paineita, usealle termi vapaakasvatus on tuttu ja mielestäni oma kasvatustapani tavoittelee sitä.
Inhoan ja vältän tilanteita jossa joutuisin pakottamaan lapseni tekemään jotain, minun kanssani voi aina neuvotella vaikka sanonkin aina viimeisen sanan.
Pidän kiinni tavotteistani vaikka neuvottelun varaa onkin, kunhan päämäärä pysyy.
Yritän välttää tilanteita joissa lapsi joutuu karjumaan naama punaisena.

Tälläisiin tilanteisiin törmää usein, siis että lapsi itkee, potkii ja huutaa ja aikuinen ei reagoi tai reagoi liian ankarasti.
Yleisimpiä tilanteita voisi olla vaikka seuraavanlaisia.

Esimerkki 1.
Lapsi on päiväkoti päivän jälkeen otettu väsyneenä mukaan ruokaostoksille suureen markettiin, ihmisiä ja hälinää on paljon.
Lapsi on jo valmiiksi väsynyt ja olisi mielummin kaivannut vanhemman kanssa kotona olemista ja rauhassa sylittelyä.
Äiti yrittää kerätä ostoksia puhuen samalla puhelimeen. Lapsi tahtoisi jo pois kaupasta ja alkaa juoksennella pitkin kaupan käytäviä, pitäen samalla kovaa meteliä.
Äiti yrittää ilmein kertoa lapselle että tämä ei ole sallittua sillä olisi kauhean noloa lopettaa puhelu lapsen takia.
Lapsi alkaa kontata pitkin kaupan lattioita vaatien kovaan ääneen äitiä ostamaan karkkia.
Tässä välissä äiti on lopettanut puhelun ja kertoo lapselle tai oikeastaan ohi kulkevalle mummolle että tänään ei ole karkkipäivä.
Siitähän lapsi riemastuu ja heittäytyy lattialle potkimaan ja kiljumaan.
Tässä vaiheessa äidin posket helahtavat punaisiksi pelkästä häpeästä.
Äiti yrittää selittää karjuvalle kullan nupulleen kuinka noloa hänen  käytöksensä on ja kuinka kaikki ihmiset tuijottavat heitä. No kuinka tilanne ratkeaa?
puolituntia myöhemmin kaupasta poistuvat nyyhkyttävä tyttö ja hänen äitinsä, ja heillä ei suinkaan ole kauppakasseja täynnä ruokaa vaan kassillinen puolillaan makeisia.
Kuinka äiti olisi voinut toimia toisin?
Ensinnäkin hän olisi voinut suunnittella viikkoaikataulunsa niin että lapsen ei tarvitsi olla mukana kauppareissuilla.
Jokainen vanhempi kuitenkin tietää että suunnitelmat lapsiperheissä elävät ja aina kauppareissu aikuisten kesken ei ole mahdollista, mutta olisiko kuitenkin ollut mahdollista tehdä jotain toisin?

Palataan aiheeseen kunhan tämä jokseenkin lepsusti kasvattava äiti on saanut muutaman tunnin unta!

Viime aikoinen lasten sairastelu on vienyt voimia.
Meidän huushollissa on kertaheitolla mennyt vuorokausirytmi sekaisin ja sen korjaaminen ei aina ole kovin helppoa, pahoitteluni naapureille yöllisistä metelöinneistä.
Kaksivuotias kun ei ymmärrä vaikka kuinka selität että olisi kiva jos ei kiljuttaisi kun on yö tai että ei välttämättä tarvitse karjua keuhkojaan pihalle vaikka kipeä olo olisikin.
Sairasteluun on kuulunut myös yksi oksennuksen täyteinen yö kun keskimmäinen neitokaisista päätti ruveta putsaamaan mahalaukkuaan urakalla, mikä lie ihme pöpö liikkeellä.
Onneksi talossa on tällä hetkellä kaksi aikuista 24 h joten nukkuakkin aina välillä saa.
Uupumusta on lisännyt oma tunne yksinäisyydestä, jonka olen kylläkkin itse valinnut mutta silti.
Olen viimeviiklkoina kokenut enemmän epäonnistumisen ja riittämättömyyden tunnetta, kuin onnistumisia.
Olisi kai aika stopata vaihteeksi ennen kuin palan loppuun.
Onneksi olen vuosien saatossa oppinut tunnistamaan ja lukemaan itseäni ja osaan höllätä silloin kun siihen on tarvetta.
Kaikilla ei kuitenkaan ole aina mahdollista saada lastenhoitoapua ja siksi koen olevani onnellisessa asemassa ja iso kiitos kuuluu rakkaalle miehelleni, joka jaksaa arkiset kiukutteluni ja tukee minua.
Ilman häntä en jaksaisi. Joskus toisen läsnäolon tärkeys unohtuu sekä apukäsien ja voimahalejen merkitys arjessa, se kuinka tärkeä toinen oikeasti onkaan ja sitä pitää toista itsestään selvyytenä.
Joskus on koettava edes pieniä alamäkiä jotta voi taas kivuta ylämäkiä niin arjessa kuin parisuhteessa.

Joulun muistelmat

Muistan elävästi lapsuuteni joulut, ei valittamista oli lahjoja ja hyvää ruokaa ja joulutunnelmkin oli hyvä.
Muistan myös elävästi sen tunteen kun vietin omaa jouluani ekaa kertaa äitinä omassa kodissa,se tunne ja pakokauhu mikä mulle iski eräänä joulukisena iltana, Mun olisi tehtävä se itse, taijottava lapselleni joulu tunnelma,lahjat, ruuat ja kaikki ja vain siksi että halusin  hänen muistavan lapsuuden joulut niin kuin minä muistin omani ja voisi joskus tarjota hyvää mieltä toisille, kenties omille lapsilleen. Silloin päässä alkoi naksua ääk en selviydy tästä. Aloin ymmärtää sitä miksi aikuisilla oli aina ennen joulua pinna kireällä, sillä huomasin että minullakin oli. Se tunne kun aika on mukamas loppumassa kesken niin ja ruoka, puhumattakaan rahasta sekin loppuu ja entä jos en ehdikkään saada juuri sopivaa kinkkua, kauheaa kaupatkin ovat kiinni kaksi päivää. Entäs jos pikkuinen kullannuppuni ei tykkääkkään kolmestakymmenestä lahjastaan tai entä jos en muistakkaan ottaa tarpeeksi valokuvia.
Jouluaattona huomaan että aamutoimet eivät juurikaan poikkea muista, kaurapuuron siasta syömme riisipuuroa ja ulkoilemme normaaliin tapaan. Lounaalla syömme nakkikastikkeen siasta kinkkua ja laatikoita ja illan tullen pikkukakkosen sijasta availemme paketteja. Taapero katsoo minua hölmistyneenä ikäänkuin kysyen, mitä näille kuuluisi tehdä?
Ja niinhän siinä käy, että minä saan ne paketit aukoa ja ennen kuin olen saanut kolmatta pakettia auki on taapero tepsutellut vanhalle lelukopalleen ja ruvennut leikkimään.
Yritän saada hänet epätoivoisesti kiinnostumaan hienoista lahjoistaan ja hän jopa ottaa yhden käteensä, kääntelee ja vääntelee hetken ja viskaa sitten olan yli katsoen minua jälleen kysyvästi.
Hiukan yllättyneenä jatkan kääreiden repimistä ja yritän keinolla jos toisella saada taaperoni innostumaan mutta lahjapaperin riekaleet ovat kiinnostavampia.
Lopulta huomaan istuvani lukuisten uusien lelujeni keskellä yksin taaperon osottavan telkkaria, onhan pikkukakkosen aika.
Kaikki se vaiva mitä näin ja vain siksi että rakas lapseni saisi ikimuistoisen joulun, niin ja unohdin tietysti ottaa kuvia.
Epäonnistuinko äitinä, näin jälkikäteen ajateltuna taisin hössöttää liikaa.
Siitä viisastuneena olen oppinut nauttimaan joulusta liian hössötyksen sijaan.

Millaisia joulu muistoja sinulla on omasta lapsuudestasi? Entä miten ne eroavat nykyisistä jouluistasi?

Herää kysymys miksi vietämme joulua ja mikä sen vietossa on tärkeintä?

Ps. Kyllä ne romut lopulta tuli käyttöön kunhan olivat lojuneet kaapeissa jonkin aikaa

Perus arkea

Perus arkea elelty taas, viime sunnuntaina käytiin Vuosaaren joulupolulla joka oli kokemuksena ilahduttava.
Saatiin roima annos raitista ilmaa ja joulumieltä. Vaikka on kiva hoitaa nuorimmaista kotona on pakko myöntää että ootan kun kuuta nousevaa, sitä kun Kalevin kuukauden pituinen joululoma alkaa.
Joskus arki tuntuu puuduttavalta ja alan huomata puhuvani kuin kaksivuotias.
Eilen illalla sanoin mm Kaleville että voitko tuoda mun pulelan (puhelimen) pieniä taantumisen merkkejä ilmassa.
Tänään Kalevi on ollut koululla koko päivän ja mä pyörittänyt huushollia yksin.
Mut tän päivän jälkeen se siis alkaa, reilu kuukauden mittainen ajanjakso, jollon huushollissa on täyspäiväsesti kaksi aikuista.
Joulukin kolkuttelee jo ovella ja kaikki lahjat ja muut hankittu, eli tervetuloa joulu.
Rakastan lapsiani ja niiden kanssa olemista mutta osaan myös myöntää että on luksusta tehdä joskus asioita myös yksin.
Asioiden ei tarvitse olla luksusjuttuja, vaan pelkkä kaupassa käynti yksin riittää, niin ja onhan mulla Vili, jonka kanssa painella pitkin mettiä , lasten ollessa isän hellässä hoivassa.
Mut sellanen pikainen päivitys että hengissä ollaan.

Nahan sisälle täytettä?

Aihe on pyörinyt viime aikoina mielessä sillä oma ulkonäkö on myös minulle tärkeä.
Tällä hetkellähän tilanne on sellainen että en ole ollenkaan tyytyväinen omaan olomuotoon.
Kuten aikaisemmin olen kertonut tiputtaneeni huomattavan määrän painoa toissakesänä (22Kg) ja yllätyksekseni olen pysynyt painossani, vaikka ruokavalio on viimeisen vuoden ajan ollut kaikkea muuta kuin terveellinen, toki välillä on tullut skarpattua, sillai jaksoissa ja uskonkin sen olevan salaisuus siihen että lisäkilot eivät ole palanneet.
Rakastan syömistä ja koen sen joskus olevan myös liiankin nautinnollista, tiedän sen aiheuttavan minulle turhankin paljon huonovointisuutta ja joskus aamuiset olotilat ovat samanlaiset kuin olisi ollut useamman päivän juhlimassa.
innostuksen laihduttamiseen sain eräästä blogista ja onnistuin projektini ensimmäisestä vaiheesta jokseenkin hyvin.
Nyt tilannetta on tarkoitus tarkastella uudestaan sillä oma olomuoto lähinnä kauhistuttaa.
Koen olevani luukasa löysällä nahalla varustettuna niin ja ripaus läskiäkin taitaa vielä löytyä heh.
Nahan alle olisi mukava saada hiukan lihasta mutta motivaatio ei vain ole ollut kohillaan ja sitä olisi tarkoitus nyt löytää jostain.
Omaan huonon itsekurin ja asiaa ei helpota se että asetan tavoitteeni asiassa kuin asiassa turhan korkealle.
Vuoden alusta olisi tarkoitus aloittaa uudenlainen projekti ja vaikka moni antaa itselleen uudenvuoden lupauksen niin siihen en uskalla lähteä.
Tarkoutuksena on edes yrittää saada lisää lihasta. Jospa noi ainaiset selkävaivatkin helpottais kun selkärangan ympärille löytyisi parempi tuki.
Jos rahaa olisi enemmän ostaisin itselleni tukipalveluita projektiin mutta tässä elämän tilanteessa on pärjättävä omillaan ja imettävä kaikki kannustus ja motivaatio jostain muualta.
Salilla käyntiinkän musta ei tässä elämäntilanteessa taida olla mutta uskon kotona treenamisellakkin savuttavani loistavia tuloksia.
Liikunta on aina kuulunut jollain tapaa mun elämään ja nyt sitä on vain yritettävä lisätä.
Kaikki tieto ja taito on siis olemassa joten tyhjästä ei tarvitse nyhjäistä, on otettava vain itseään niskasta kiinni ja aloitettava projekti, olkoon sen nimi vaikka nahan sisälle täytettä:-)

Loppuun muutamaia kuvia vuosien varelta. Olenhan ollut viimeisen seitsämän vuoden aikana monenkin painoinen, kokoinen ja näköinen.
Jos koet haluavasi aloittaa samanlaisen projektin tai olet sen jo kokenut, olivat tuloksesi mitä tahansa olisi mukava jakaa kokemuksia joten kommentoi rohkeasti. Uskon vertaistuesta olevan aina apua.voit linkittää myös oman blogisi niin käyn lukasemassa olisi mielenkiintoista lukea myös muiden edistymisestä.
Hyvää itsenäisyyapäivää!

                                                                 ennen lapsia

                                                       2008 yhden lapsen äitinä

                                           Toinen raskaus puolivälissä

                                         kahden lapsen äitinä, takana lukuisia yövalvomisia

kolmen lapsen äitinä, vahvempana kuin koskaan

jostain syystä en löydä vanhempia kuvia itsestäni siis sellaisia jossa näkyisi kokovartalo kera rakkaiden muhkuroiden tai luiden heh! mutta lisäilen projektin alkaessa parempia tilanne kuvia!

Nyt on lähdettävä kokeilemaan josko ton pikku riiviön sais nukkumaan,on hitusen rytmit sekasin perskule sentään.
Taitaa jäädä huomiset joulupolut Vuosaaressa talsimatta......

Asiasta asiaan

Jee viikko lopuillaan ja pian alkaa ansaittu joululoma , jos sellaisesta voi puhua mähän oon kotona koko ajan.
Olo on viimeaikoina ollut riistiriiraisine tunteineen jopa hiukan yksinäinen.
Oon tutkiskellut jälleen itseäni ja omia ihmissuhteita ja pakko todeta että vaikka olen loistotyyppi saatan liikaa seurastani nauttiville olla melkoinen rasite.
Onneks kaikilla on valinnan vapaus seuran valinnasta.
Mangneettikuvausten tulokset kuulin eilen ja kuten arvelinkin kaikki oli suht hyvin, pientä poikkeavuutta lukuunottamatta, mutta se ei ollut yllätys kun musta on kyse, oonhan loistotyyppi kera vikojeni.
Jokainen äiti on varmasti tuntenut itsensä joskus huonoksi vanhemmaksi ja tänään pitkästä aikaa tuo tunne valtasi myös minut.
Silloin ei auta muu kuin ravistella itseään ja vaakutella itselleen olevansa hyvä juuri sellaisenaan.
omien toiminta ja kasvatus menetelmien tarkastelu on kuitenkin aina tarpeen jotta kehittyminen kohti vuoden mutsititteliä olisi mahdollista vaikken sitä tavoittelekkaan heh!
Kuten oon aikaisemmin kertonut olen kaikkea muuta kuin täydellinen mutsi joka jaksaa lorutella ja ravata leikkipuistoissa pikkukullannuppujen kanssa. Toki käymme puistoissa mutta en suinkaan ole mikään vakiokasvo joka istuisi joka aamu ennen yhdeksää vääntämässä muodottomia kakkusia tekohymy kasvoillaan.
Arvostan myös tälläisiä äitejä mutta miksi pitäisi tehdä jotain mistä ei pidä vain sen takia että niin on tehtävä.
Tällä viikolla ei ihmeitä tapahtunut vaan meininki on ollut perus arkea, pienten kiljukaulojen ehdoilla.
Mut nyt jos painelis karvakamun kaa metsään.