Kesän jälkeen saapuu syksy

Kuukausiin ei ole tullut mitään kirjoiteltua ainakaan mitään julkaisukelpoista.
Muutto Espoosta Joensuuhun suoritettiin kesäkuun alussa ja ratkaisu on tuntunut hyvältä, elämä alkaa asettua taas omalle paikalle ja mieli on huomattavasti kevyempi.
Kesä vietettiin fiilistellessä uutta kotikaupunkia ja järjestelemällä kotia kodin näköiseksi, vaikka vielä on paljon tehtävää.

oma koti kullankallis

Prinsessat ovat kasvaneet silmissä ja nuorimmainen pikkumyy täytti huikeat 3 vuotta.
Tämä maaginen ikä tarkoittaa myös suurta muutosta tämän muumimamman elämässä, on nimittäin ollut aika päättää yksi pitkä ja antoisa aika elämässä ja jättää kotiäidin ura historiaan.
Niin pahalta kun se tuntuikin, niin meidän pikku Lotta aloitti päiväkotielämän viime kuussa. Vaihtoehtoina olisi ollut hoitaa pientä kotona, mutta omien opiskelujen jatkamisen kannalta näin oli parempi, aloittihan iso sisko esikoulunkin.
Olen edelleen sitä mieltä että pienen lapsen paikka on kotona, mutta miten määritellä pieni lapsi? Onko sopivaa ikää aloittaa päivähoito?
Toki olisin mielelläni hoitanut häntä kotona, varsinkin kun minulle on taas paljastunut karu totuus päivähoitomme tasosta. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka kirjan,mutta jätetään aihe sikseen.

Aitta

kesän puistoluja

kaverukset välipalalla kuistilla

Edellinen viikko on koetellut ja läpi on käyty monenlaisia tunteita. Kalevi matkusti viikko sitten lomamatkalle Amerikkaan ja palaa vasta viikon päästä.
Me ollaan tyttöjen kanssa vietetty kiireistä elämää juosten harrastuksissa ja pakko sanoa että nostan hattua yksinhuoltajille, arvostan heidän jaksamistaan varmasti enemmän nyt kun viikko sitten.
Aikatauluttaminen ei ole ollut vahvuuteni koskaan ja havaittavissa on kaaosta.
Onneksi omat opiskeluni eivät ole vielä alkaneet ja minulla on hetki hengähdystaukoa pienempien ollessa hoidossa 8,30-11.40 (hengähdystauko on yhtäkuin pyykkivuoren purkua,astioiden laittoa ja siivoamista,koiran lenkittämistä,kaupassa käyntiä)
Asiaa ei tietenkään helpota se että pikkutytöt eivät saaneet hoitopaikkaa lähimmästä päiväkodista vaan matkaa hoitoon kertyy reilu kolmekilometriä, joo ei kovin pitkä matka mutta autottomana ihmisenä ilman toimivaa julkista liikennettä, reisilihakseni huutavat hoosiannaa joka aamu.
Matkamme taittuu siis polkupyörän ja peräkärryn kanssa ja voitte vain kuvitella miltä tuntuu kiskoa oman painon verran tavaraa perässä varsinkin aamulla silmät ristissä, saatika vesisateessa lasten kiljuessa väsymystään kärryssä.
Kuntoilu ei toki jää tähän, sillä poljemme myös harrastuksiin lähes päivittäin ja kilometrejä viikossa tulee nopeasti laskettuna n.70km parhaina viikkoina lähemmäs sata.
Ennen talvea saa luutavasti ostaa yhden koon isompia housuja heh!
Kuntosali harjoittelu starttaa taas ens kuun alussa ja tilauksessa on uusi ohjelma, siitä lisää myöhemmin.

Tän aamun fiiliksistä sen verran että,ihan putkeen ei mennyt.
Ensin kiskoin väsyneet ja kiukkuiset prinsessat sängystä ylös ja hoputtaminen sai aikaan kiljumista ja aamupalakin oli vääränlaista.
Eilisen illan kaaoksn seurauksena nukahdin meikit naamassa ja aamulla näky oli kaikkea muuta kuin hurmaava, pikainen naaman putsaaminen ja silmämeikin poistoaineen joutuminen silmään aiheutti karmaisevan punotuksen silmiini, mutta ei auttanut muu kuin lähteä matkaan, ulko ovella muistin keskimmäisen neitokaisen silmälasien olevan ihan solmussa pikkusiskon eilisen käsittelyn jäljiltä ja tiedossa oli vielä optikon hommia.
Kaivellessani pihtejä työkalulaatikosta tajusin ettemme ikinä ehtisi eskarille ajoissa. Silmälasit jäivät edelleen kieroon ja neiti ilmoitti kovalla äänellä että ei aio mennä esikouluun ilman rakkaita silmälasejaan, sillä hän oli varma siitä että kukaan ei tunnistaisi häntä ilman niitä.
Yritin selittää itkuiselle lapselle että silmälasit eivät ole ainut asia mistä hänet tunnistetaan.
Lapset kärryyn ja matkaan, ulko ilmasta pystyi selkeästi aistimaan syksyn tulon ja viima sai silmäni vuotamaan kahta kauheaamin. Perille päästyämme itku silmälasien kohtalostaei ollut helpottanut ja neiti jäi itkemään esikouluopettajan syliin ja minä koin jällen jipii hyvä äiti tunteita : (
Jäljellä oli enää pienimmän prinsessan vienti omalle puolelleen ja sinne saavuttuamme huomasin ilmassa tuttua kaaosta. Hoitotäti selitti olevansa yksin töissä sillä sijaista ei ollut.
Normaalista aamusta poiketen vuorossa oli heti ulkoilua ja Lotta sai jäädä istumaan ulkovaatteet päällä penkille, odottamaan koska hoitotätillä oli vielä puettavanaan 13 muuta pientä lapsukaista. Sinne se jäi istumaan ja minä poistuin vähin äänin paikalta vaikka mieleni olisi tehnyt tarjota apua.
Polkiessani kotiin mielessäni pyöri jälleen monenlaisia kysymyksiä. Kotona odotti luimisteleva koira ja silpottu jääkaappimangneetti sekä jättimäinen tiskivuori. Mutta tässä mä istun ja kirjoitan ja lähden kohta taas rasittamaan reisiäni.

Palataan taas!